Tohtori Höyhen

  Käyn joka aamu varhain koiran kanssa pienellä kävelylenkillä pienessä metsässä, jolloin yleensä aivot levänneet ja ajatukset kirkkaat. Metsä on ollut ilahduttavan valoisa jo pitkään, kiitos lumipeitteen, joka pysynyt. Tänä aamuna pohdin, jälleen kerran, sitä, miten tärkeää on, että vaikka elääkin parisuhteessa, niin on myös oma elämä. Omat kaverit, omat menot, omat harrastukset.  Hiukan yli vuosi sitten aloittamani kuoroharrastus on kyllä tuonut mukanaan paljon. Muistan, mitä ihan viime hetkiin saakka olin valmis perumaan koelauluun menon. Jännitti. Silti menin. Pääsin kuoron mukaan, kuten kaikki muutkin koelaulaneet ovat päässeet sinne. Alussa tunsin pitkään ulkopuolisuutta ja vähän ärsyttikin kahvinkeittovuorot yms. Kunnes siihenkin tottui. Olen kuoron kanssa laulanut mm Vappuna puistossa, sairaalan vuodeosastolla, vanhusten palvelutalossa. Muutamaan otteeseen kirkossa, Turun tuomiokirkon rappusilla ja ravintoloissa. Nyt viimeksi kahdessa eri konsertissa kahdella eri paikkakunnalla

  Eilen tuli katsottua jonkin aikaa Linnan juhlia, lähinnä sitä kättelyosuutta ja myös sitä, kun presidenttipari keskusteli sotien veteraanien ja lottien kanssa. Presidenttiparillehan tämä oli heidän viimeinen isännöintinsä näissä merkeissä. Jään kyllä kaipaamaan tätä pariskuntaa. Suomihan itsenäistyi 6.12. 1917, eli on nyt 106-vuotias. Sodan veteraaneja on enää kourallinen, nuorimmatkin jo lähes 100-vuotiaita. Oli kyllä aivan käsittämätöntä katsella ja kuunnella näitä juhliin vielä saapumaan kyenneitä henkilöitä. Aivan käsittämättömän terävä järjenjuoksu, ei voi kuin ihailla. Tietenkin he edustivat pyramidin huippuja, olihan paljon niitä, jotka invalidisoituivat ja traumatisoituivat loppuiäkseen. Ei tuohon aikaan varmaankaan ollut tarjolla mitään erityistä psyykkistä apua, luulisin. Ja toisaalta moni halusi sulkea mielestään menneet kauhut, eli ei halunnut puhua niistä lainkaan. Sitten se  kaikki purkautui jotenkin. Raivona, perheväkivaltana, puhumattomuutena, masentuneisuutena. Ja ky

  Kuvassa tiiliskivi. Kuvaa mielestäni hyvin maanantaipäiviä. Maanantai ei siis ole lempipäiväni (perjantai ja varsinkin lauantai ovat), vaan maanantai on vähän väsynyt ja raskas päivä, jolle kuitenkin uusi viikko alkaa jäsentymään. Viikon raskain päivä silti. Minulla tulee olemaan kiireinen viikko, tai ainakin kuvittelen näin, eli pitäisi tehdä uuteen opiskeluuni liittyviä tehtäviä sekä saada ensi viikkoa varten myös näyttösuunnitelma valmiiksi. Lycka til. Olin viikonloppuna eräällä kuoroharrastukseeni liittyvällä laululeirillä. Olin myös katsomassa musikaalia nimeltä Queen- show must go on. Se on Mikael Saaren tähdittämä musikaali, joka kiertänyt Suomea jo jonkin aikaa. En tiedä, puhutaanko peräti vuosista. Jos kiinnostaa, niin googleta, löytyy paljon tietoa. Samoin Instagramista. Tämä musikaali oli siis aivan mielettömän hyvä ja kestikin kaikkinensa kolme tuntia (miinus väliaika). Juuri sellainen esitys, että koska lopputulos oli aivan loistava ja hiottu, niin katsoja näkee vain lop

  Risto Reipas on kuvitteellinen ihmishahmo kirjailija A. A. Milnen Nalle Puh -kirjoissa. Hän on Nalle Puhin omistaja. Hän on noin 8-vuotias poika, jolla on ruskea tukka. Risto Reipas asuu Puolen hehtaarin metsässä ja käy koulua päivisin. Hän myös yleensä korjaa Nalle Puhin ja ystävien väärinkäsitykset (teksti Wikipediasta) Kuvassa Disneyn versio Risto Reippaasta. Katsoin eilen ohjelmaa energiajuomista ja niiden haitallisuudesta varsinkin liikaa käytettynä. Nehän ovat tölkeissä myytäviä, piristäviä juomia, joissa on mm kofeiinia, sokeria (tai makeutusaineita) ja sekaan heitetty ehkä jotain kasvista tai esanssia ja ripaus vitamiinia, jolle halutaan välittää vaikutelmaa terveellisyydestä. Varsinkin nuoret ostavat energiajuomia. Kaipa sitä voisi kutsua muoti-ilmiöksi. Joissain maissa niitä ei saa kaupata alle 18-vuotiaille, koska niitä haittavaikutuksia taitaa olla enemmän kuin hyötyjä. Ja kyseessähän on ainoastaan bisnes. Tarve, joka on saatu aikaiseksi osuvalla (ja harhaanjohtavalla) ma

  "Take your time". Käännös suomeksi: "ei kiirettä". Itseä viehättää vielä enemmän suora käännös "ota aikasi". Eli ota tarvittava aika siihen, mitä teet. Älä vertaa siihen, miten joku muu sen tekisi. Tehdä nopeasti ei tosiaankaan aina tarkoita sitä, että tehtävä olisi tehty hyvin. Sinä olet sinä ja se "joku muu" on vain joku muu. Ryhdyin vielä vanhoilla päivilläni opiskelemaan. Taas. Lähinnä ajatuksena nykyisen tekemisen päivittäminen, joka tuo myös hiukan liksaakin lisää, kun on se tutkinto. Tämä onkin sitten elämäni kolmas tutkinto. Opiskelu on kyllä kiehtovaa. On mukava oppia uusia asioita ja tehdä yhteenveto jo osatuista asioista. Nyt puuttuu kuitenkin vielä te-keskuksen päätös siitä, että onko minun mahdollista opiskella ns omaehtoisesti. Siinä onkin jo vierähtänyt muutama päivä. On kyllä jännä juttu, että ko. laitoksella kyllä aikaa tutkia ns. lillukanvarsia (kuten että onko määrätty työnhakuvelvoite suoritettu), mutta oikea ja asiakkaalle

  Aamulla, kun olin aamupyrähdyksellä koiran kanssa, aloin pohtia hiukan omia toimintatapojani ikäänkuin keittiöpsykologin näkökulmasta. Lähinnä pohdin sitä, että olen turhan usein jotenkin stressaantunut tai huolestunut tulevista tapahtumista, vaikkei mitään järkevää syytä ole moiseen olotilaan. Mistä se johtuu? Tietenkin osittain herkästä hermostosta, mutta mistä muusta? Äkkiä ymmärsin, että se johtuu varmaan pitkälti menneistä pettymyksistä. Siis siitä, että on uskonut jostain asioista ja ihmisistä hyvää, liiankin hyvää, ja on joutunut karvaasti pettymään.  Menin jopa niin pitkälle keittiöpsykologiassani, että palasin ihan lapsuuteeni asti. Tapahtumiin ennen yhtä ikävuotta. Tuolloin biologinen äitini antoi minut adoptoitavaksi. Voisi kuvitella, että kun vauvan elämänolosuhteet muuttuvat radikaalisti ja tutut kasvot katoavat ympäriltä, niin saattaa tulla jonkinlainen alitajuinen pelko kaikkia muutoksia kohtaan. Eikä ehkä myöskään uskalla luottaa minkään pysyvyyteen, koska se kaikki v

  (Kuvassa passionhedelmä. Passion= intohimo) Olen viime päivinä pohtinut intohimoa. Olikohan juuri Tom Pöysti, joka Elämäni biisi- ohjelmassa mainitsi siitä, että elämä pitäisi elää intohimolla. Jos ei asiaan ole intohimoa, niin se muuttuu suorittamiseksi. Olen kyllä samaa mieltä.  Enkä nyt oikeastaan pohdi rakkaussuhteita vaan lähinnä koko elämää. Olisi esimerkiksi todella ihanaa, jos olisi työ, johon menee innostuneena ja intohimolla ja asenteella että "tuskin maltan odottaa". Intohimoton pakkopulla on todellakin pakkopullaa. Tiedän tunteen ja niin varmaan moni muukin. Olen myös omassa elämässä huomannut, että pysyäkseen onnellisena (joka mielestäni eräs elämän suurimmista tarkoituksista), niin täytyy aktiivisesti pitää huoli siitä, että siinä kalenterissa on riittävästi ohjelmaa ja  vapaa-ajan menoja. Ei liikaa, mutta sopivasti. On tärkeää, että tapaa ystäviä ja käy erilaisissa tapahtumissa, eikä jämähdä kotiin ja samoihin rutiineihin. Sekään ei ollut mikään itsestäänselv

  Maanantaina, 23.10, uutisoitiin, että yrittäjä, tanssinopettaja Aira Samulin oli menehtynyt Meilahden sairaalassa kunnioitettavassa 96-vuoden iässä. Vielä viikkoa aikaisemmin hän oli ollut mukana seuraamassa Tanssii tähtien kanssa- ohjelmaa. Jokainen tiesi ja osa ainakin luuli tuntevansa Airan. Hänestä on myös kirjoitettu palstatolkulla lehtijuttuja ja muistaakseni kirjoitettu kirjojakin. Olipa hän elokuvassakin mukana. Erittäin mielenkiintoinen ja valovoimainen persoona, joka kiinnosti vuosikymmenestä toiseen. Hän ehti tekemään elämässään kyllä tavallista enemmän asioita kuin moni keskivertotallaaja. Ja toki noin monen eletyn vuosikymmenen aikana ehtiikin moneen mukaan, jos on aktiivinen. Arvostan. Oma anoppini lähes samanikäinen, ja hän puolestaan käyttänyt viimeiset 25 vuotta lähinnä vanhojen asioiden vatvomiseen, kiukutteluun ja paikallaan istumiseen (nykyään makaamiseen). Toki hyvä peruskunto ja terveys edesauttaa sitä, että voi vanheta ja silti pysyä elämässä kiinni. Airahan ol

  Seuraan ig:ssa muutamaa suomalaista kuvataiteilijaa ja laulajaa. Yleensä piiri pieni pyörii, ja nämä julkisuudestakin eri tavoin toisilleen tutut näköjään myös sekä seuraavat että kommentoivat toistensa tekemisiä että  ovat muutenkin tekemisissä. Virkein väki pyörii ikähaarukassa plus-miinus 40 v. Kyllä sillä on oikeasti ainakin verkostoitumisen kannalta merkitystä, että missä asuu ja elelee. Joku Taka-Hikiän tai Vääksyn vireä kulttuurielämä ei ole ehkä ihan sama asia kuin pääkaupunkiseutu (ei siis mitään henkilökohtaista Taka-Hikiää tai Vääksyä vastaan).  Pääkaupunkiseudulla asuvat törmäävät väkisinkin toisiinsa ja saavat toisiltaan myös virikkeitä sekä kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin. Sellaisia "seurapiirejä" syntyy väkisinkin. Kuten aikoinaan hengailivat yhdessä Gallen-Kallelat ja kumppanit. Eli kyllähän nämä nykyiset taiteilijat ja somevaikuttajatkin tekevät nyt sitä historiaa, jota ehkä ruoditaan sadan vuoden päästä. Ei toki ehkä enää samalla tavalla kuin me nyt, kosk

  Aki Kaurismäen elokuva "Kuolleet lehdet" on klassisen pelkistetty rakkaustarina, kuten useissa teksteissä (arvostelut, wikipedia jne) mainitaankin. Kävin eilen aika ex tempore katsomassa sen tyttäreni kanssa. Pyörimme torilla ja pohdimme, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Minulla oli laukussani muutama elokuvalippu, jotka olin aiemmin päivällä hakenut ammattiliiton toimistolta jäsenetuhintaan, ja tytär alkoi tutkia puhelimesta Finnkinon tarjontaa. Huomattiin Spede-elokuva, joka oli juuri alkamassa ja ajateltiin  mennä sinne. Tosin tytär, reilu 20 v, kysyi että "kuka on Spede". Eihän hän ole ikinä katsonut mitään Speden Spelejä ja tai muitakaan, koska Spede kuoli syyskuussa 2001, jolloin tyttäreni ei ollut vielä syntynytkään. Laukkasimme vauhdilla elokuvateatteriin ja huomattiin että "Kuolleet lehdet" menossa myös. Vaihdettiin siis lennosta suunnitelmaa. Ehdimmekin sinne, koska mainokset olivat vasta loppumassa, kun kirmasimme lähes tyhjään saliin popcorn-tött

  Välillä minulla iskee selkään kipu, jota kai noidannuoleksikin kutsutaan tai pakaraan sellainen "pinne". Yleensä nämä iskevät harvoin ja syynä yleensä jokin äkillinen liike tai kylmiltään tehty nosto. Olen usein ihmetellyt, että jos normaalipainoinen henkilö menee lääkäriin selkäkivun kanssa, niin kovin usein aletaan paasata siitä, että oletko pitänyt tukilihaksiston eli selkärankaa tukevan ns korsetin kunnossa. En ole tosiaan mikään himourheilija, mutta kävelen paljon ja venyttelenkin. Itse asiassa olen saanut nimenomaan kipeäksi selkäni silloin, kun olen liian aktiivisesti tehnyt jotain vatsa- ja selkälihaksia vahvistavia liikkeitä. Eräällä toisella kertaa auttoi, kun vaihdoin matalat työkengät korkeampiin. En tiedä, mitä sitten sanotaan urheilijalle, jos tämä menee vastaavan selkävaivan vuoksi lääkäriin? Ei varmaan ainakaan vihjailla tukilihaksiston kunnosta. Pointtini on tässä siis se, että ei kaikki taviksen ( ei-urheilijan) selkävaivat ole itseaiheutettuja tai jonkun

  Huomasin, etten taas ole vähään aikaan kirjoittanut, vaikka monta asiaa onkin ollut mielessä. No, yhden yleisönosastokirjoituksen lähetin toissapäivänä, mutta sitä ei ole ainakaan vielä julkaistu. Se kirjoitus koski lähinnä sitä soutamista ja huopaamista, joka velloo koskien niitä päätöksiä, joita tehdään kansalaistemme päänmenoksi. Romutetaan toimivia järjestelmiä ja selitetään että kyseessä säästötoimet, ja uskallan epäillä, ettei se suunnittelu ja konsultointi ole mitenkään halpaa sekään. Soteuudistus sotki hyvin toimivat järjestelmät, puhunkin mielelläni pahoinvointialueista. Yksi hullutus lisää on se, että te-palvelut, jotka väen vängällä haluttiin aikoinaan keskittää suuriin yksiköihin, niin nyt ne halutaankin siirtää takaisin kuntiin. Purrasta ja Orposta en jaksa nyt mainita enempää, alkaa vaan vanne kiristyä. Myös vuokratyövoiman käyttö onkin nyt vaikkapa terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa todettu paljon kalliimmaksi kuin aiempi systeemi. Kuinka ollakaan, juurikin noi

  Usein, kun lapsi tekee jonkun pyyteettömän teon, vaikkapa auttaa pulaan joutunutta henkilöä tai palauttaa jonkun löytämänsä asian tai esineen sen oikealle omistajalle tms, niin yleensä ihmisten kommentit ovat sen tyylisiä että "kyllä on vanhemmat onnistuneet kasvatuksessa". Aloin miettiä, että kuinka paljon on oikeasti vanhemmista kiinni ja siitä kasvatuksesta, johon luettaneen ne toimintamallit, joita on kotona annettu, niin kuinka paljon se vaikuttaa siihen, miten lapsi käyttäytyy? Tuolla ajatusmallillahan ainoastaan ns hyvistä perheistä tulee hyviä lapsia. Ja koko käsite "hyvä perhe" on aika sairas, jos sillä tarkoitetaan ainoastaan varallisuutta ja sitä, että vanhemmat toimivat hyvin palkatuissa ammateissa.  Toki jokainen vähänkin ajatteleva ja lastaan rakastava (eli suurin osa) vanhempi yrittää joko omalla esimerkillään tai elämänohjeillaan vaikuttaa siihen, että lapsi käyttäytyy arvostavasti muita ihmisiä kohtaan. Näin ainakin kuvittelen. Toisaalta nykymaail

  Kaverini oli laittanut fb-sivulleen hyvän artikkelin, joka käsitteli hiljaisia lopareita. Kyseessä on ilmiö, joka tarkoittaa tietoista etääntymistä työstä ja tiukempia omia rajoja. (https://www.avecmedia.fi/bisnes/quiet-quitting-eli-hiljaiset-loparit-on-ilmio-joka-kannattaa-ottaa-vakavasti-myos-ravintola-alalla/) Tämä artikkeli siis käsitteli ravintola-alaa, mutta pätee moneen muuhunkin alaan. Vaikuttaa siltä, että osa ihmisistä on saanut tarpeekseen loputtomasta joustamisesta ja venymisestä, joka ei lopulta johda kuin uupumukseen. Kyllä henkilökunta-asiat pitää hoitaa jollain muulla tavalla kuin sillä, että jo olemassaoleva, mutta liian vähäinen henkilökunta loputtomiin uhraa voimiaan. Kun ei se raha ja työ voi olla kenellekään koko maailma loputtomiin. Tosiaan yksi ihminen pystyy tekemään vain yhden ihmisen työt ja se on riittävän hyvä suoritus. Toki hyvä työyhteisö auttaa kestämään myös sitä satunnaista venymistäkin, joten siihen yhteishengen luomiseen  kannattaa panostaa. Se ei o

  Näen unia melkein joka yö. Parhaiten muistan yleensä aamuyöstä nähdyt unet. Joskus näkee niin ihania unia, että herätessä toivoo, että voi kunpa uni vielä jatkuisi uudestaan. Nyt olen viime nähnyt sellaisia unia, joita en olisi välittänyt edes nähdä.  Eräs sellainen oli tämä: olin unessa aika nuori. Olin jossain sohvalla, ja poika, joka oli kanssani samaan aikaan yläasteella, tuli viereeni ja kietoi kätensä ympärilleni. Ajattelin että wau, onpa mukavaa. Tuli toinenkin poika tämän jälkeen viereeni ja olin aivan ihmeissäni suosiostani. Tilanne jatkui jonkin aikaa, kunnes tajusin, että minua pidettiin vain pilkkana. Minulle naureskeltiin että onpa tyhmä. En enää kuvitellutkaan olevani suosittu, olin vain nolostunut ja pahoillani. Outo ja epämiellyttävä uni, joka toi selvästi esiin niitä tuntemuksia, jotka minulla oli kouluaikoina, kun olin ujo ja epävarma kaikesta. Viime yönä näin unta, että olin jossain kaupungissa. Siellä oli paljon väkeä ja joitain kuorokavereitakin. Olin jossain iso

  Luin juuri kirjoituksen erään sanomalehden talousliitteestä. Se oli otsikoitu näin: "Ilo on valinta". Siinä esiteltiin erään yrityksen luovan johtajan hyvää ystävää, Rafael Rizutoa, joka siis brasilialainen. Tämän miehen hymy ei kuulemma hyytynyt edes kävelyretkellä marraskuisessa Helsingissä, ja häneen rakastuivat sekä työntekijät että asiakkaat.  Tämän "hymypojan" ohjenuora elämään oli se, että "nosta esille asioita, joita rakastat sen sijaan, että pamauttelisit vihaasi ympärillesi". Ohje on kyllä hieno. Kirjoituksessa, jonka lähteenä oli siis Nitro Groupin luova johtaja Eka Ruola, otettiin yhtenä esimerkkinä se, miten paljon vihaamme rasismia ja kuinka sen tuo ilmi. Että hyökkäiletkö postauspeitset tanassa ja menet henkilökohtaisuuksiin vai kerrotko, miten paljon kunnioitat yhdenvertaisuutta ja ihmisten tasa-arvoista kohtelua. Tuo kirjoitus kyllä pisti miettimään. Toki meillä ihmisillä on myös temperamenttieroja. Joillakin on ns lehmän hermot, ja tois

  Kävin äskettäin sellaisessa päivä-spassa kasvohoidossa. Paikka oli sisustettu hyvin aasia-vaikutteisesti: oli hämyistä, puisia patsaita ja koristeita ja kasveja, jotka olivat muovia, koska tuskin moista puutarhaa voi ylläpitää elossa hämyisässä tilassa ja ovat myös asiakkaiden allergiariskin takia mahdottomia). Kaikkialla soi hiljaa sellainen meditointimusiikki. Ihana tunnelma. Minulla oli tunnin kestävä klassinen kasvohoito. Se oli etupäässä ihanaa höyrytyksineen ja hierontoineen ja naamioineen, toki ihon puhdistaminen myös nipisteli jonkin verran. Hoitajakin oli aasialainen syntyperältään ja otteet olivat hyvän jämäkät, ei mitään löysää hipsuttelua tai pelkkää sivelyä. Lisäksi hän hieroi dekolteealueen, yläselän sekä päänahan. Se oli aivan taivaallista. On muuten yllättävän paljon hermoja tuossa rinnan yläosassa (rintalasta) sekä päänahassa. Tämän tunnin kestäneen session jälkeen oli todella euforinen olo. Aion mennä uudestaankin. Tuntihinta oli 70 euroa, mutta eihän tuolla joka pä

  Olenkin tullut nyt siihen tulokseen, kun pähkäillyt erinäisiä sukulaisuus-, ystävyys- ja tuttavuussuhteita ja niiden helppoutta tai monimutkaisuutta ja vielä sitäkin, että joillekin riittää nähtävästi negatiiviseksi asenteeksi se, että ei ole heidän kanssaan samaa mieltä, niin ehkä välirikko voi olla myös viisaan maailmankaikkeuden tapa osoittaa, että joku tie on kuljettu loppuun ja on tarkoitus suunnatakin ihan ihan uusille teille. Tämä ajatus jotenkin vapautti tietystä turhautumisesta ja tyhjänpäiväisestä jossittelusta.  Nautitaan nyt tästä hetkestä ja niistä ihmisistä, joita elämässä on nyt ja ollaan kiitollisia niistä "opettajista", joista jotkut jäivät taakse. Uteliaana toki tulee pohdittua sitäkin, mitä kaikkea elämällä on vielä tarjottavana tulevaisuudessa. Toivottavasti etupäässä kaunista ja hyvää.

  Olen tässä pohtinut viime päivien tapahtumien vuoksi sitä, että on tosiaankin olemassa ihmisiä, jotka julistautuvat positiivisiksi ja kannustaviksi henkilöiksi. Ihan oma-aloitteisesti siis julistautuvat, joka on kyllä sekä vaarallista että jopa tyhmää. Nämä tällaiset arviot, jos niitä kaivataan, niin ovat oikeastaan relevantteja vain silloin, kun ne tapahtuvat tuttavien ja muiden ulkopuolisten tekeminä. Usein käy niin että tämä positiiviseksi itsensä määrittelevä onkin oikeasti jotain muuta, kuten juoruileva ja jopa pahantahtoinen mutta ilmeisesti omalle käytökselleen tulee jollain tavalla sokeaksi. Myöskin itseään jonkinlaisena rauhanrakentajana pitävä saattaa olla hyvinkin puolueellinen ja vain se ns oma lehmä ojassa kiinnostaa. Omalta kohdaltani myönnän, että olen erittäin hankala ihminen varmaan monenkin mielestä. Temperamenttini on sellainen, että puutun helposti näkemiini epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin, ja siitähän ei tietysti pidetä. Usein myös sanat tulevat suusta nop

  Naiset ovat hyvin monimutkaisia olentoja. Nainen voi suuttua oikeastaan ihan mistä vaan. Siitä, mitä joku sanoi tai ei sanonut, teki tai oli tekemättä, oletti tai oli olettamatta. Olen nyt jostain syystä joutunut viime aikoina pohtimaan näitä naisten aloittamia mykkäkouluja, joihin ei siis löydy mitään järkevää selitystä. Vähän aikaa sitten eräs sukuun  kuuluva lopetti viesteihin reagoimisen kokonaan. En keksi muuta syytä kuin eräs kesällä tapahtunut episodi. Eli oli kaunis sunnuntaipäivä ja me ahersimme miehen kanssa takapihalla siivoushommissa. Tämä sukulaisrouva soitti että he tulivat juuri kaupunkiimme (asuvat noin vartin ajomatkan päässä meiltä) ja ovat rannan ravintolassa ja toivovat meitä kanssaan sinne syömään. Kysyin miehen mielipidettä, ja hän oli hikipäissään ja kiukkuisena sitä mieltä, että meillä on hommat kesken ja ne pitää saada valmiiksi ennen sadetta. Ilmoitin sitten että emme valitettavasti nyt pääse. "Jatkakaa" oli rouvan vastaus. Tämän jälkeen ei ole oll

 Maanantai, joka ei koskaan ole ollut mikään erityinen lempipäiväni (perjantai ja lauantai puolestaan ovat ), aukeni sateisena, mutta lämpöisenä. Viikonloppuna saatiin eräs tekemätön pihatyö tehtyä eli siistittiin yksi kulma. Sieltä lähti peräkärryyn ja silppuriin muutamia pieniä pensaita ja puita. Myös talven polttopuut saatiin valmiiksi, vävypoikakokelaan toimiessa klapikoneen käyttäjänä. Tänään illalla on taas kuoroharkat ja keskiviikkoiltana sitten läheisessä kaupungissa suuri kuorojen yhteisesiintyminen. Ensin tuomiokirkon portailla yhteisesiintyminen, jonka jälkeen jalkaudutaan ravintoloihin. Olen ainakin suunnitellut osallistuvani tapahtumaan. Olen ottanut aamuisin tavaksi keittää kaurapuuroa. Sellaisista isoista, Myllyn paras- hiutaleista, joita haudutetaan 10 minuuttia. Yleensä lisään lautaselle marjoja tai jotain hilloa sekä voisilmän. On kyllä oikeasti hyvää ja maistuvaa. Sitä ennen olen tietysti juonut mukillisen kahvia, koska ilman kahvia ei päivä lähde käyntiin. Ruoan tos

Maalaus Claude Monet, 1902. Polku Monet`s Gardenissa. Eilen vietin ihanan päivän. Oikeastaan ensi kertaa tänä kesänä otin oikein ottamalla aurinkoa (ei muuten tartu enää elokuussa kovin hyvin). Olen kyllä ollut tänä kesänä ruskeampi kuin monena aikaisempana, mutta se taas johtuu runsaasta ulkoilusta. Nyt viritin puutarhaan oikein auringonottopedin, ja toki oli päällä myös bikinit ja hellehattu sekä arskat.  Minulla oli mukanani myös Riku Korhosen kirja nimeltä Lääkäriromaani, joka vuodelta 2008. Kustantajana Sammakko, ISBN 952-483-001-9. Tästä edellä mainitusta kirjasta hän on saanut myös Kalevi Jäntin palkinnon. Ja on mm myös saanut 2010 Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon. (”Rakkaus on parantamista. Mutta joskus sattuu hoitovirheitä.” Helteinen loppukesä 2003. Läntiset miehitysjoukot ovat vapauttaneet Irakin ja luvanneet opastaa kansan demokratian ja markkinatalouden terveelle tielle. Etäällä taisteluista, pohjoiseurooppalaisessa rannikkokaupungissa kolmekymppinen taiteentutkija N

  Pohdin tuossa aiemmassa postauksessani mm kuorolauluharrastustani. Nyt olenkin taas täynnä uutta intoa. Viikonlopun tapaaminen muiden laulajien kanssa oli todella kiva kesätauon jälkeen, ja tosiaan lauleskeltiin uudessa harjoitustilassa (suuri, vanha, remontoitu puutalo), ja siellä oli tosi kivat energiat. Ja tosiaan huomasin, että olen kaivannut kauheasti yhdessä laulamista. Vaikka osa kappaleista minulle hyvinkin vieraita, mutta tekemällä oppii. Onneksi osaan lukea jonkin verran nuotteja, vaikkakin matkimalla tunnun oppivan parhaiten kappaleet. Reilun viikon kuluttua ajattelin osallistua yhteen isoon kuorotapahtumaan. Ensin lauletaan tuomiokirkon portailla ja sitten kukin kuoro jalkautuu eri ravintoloihin laulamaan. Jännittävää. Pidempään mukana olleiden mukaan tapahtuma on tosi kiva, joten ilmoittauduin minäkin.

  Jotenkin nyt, kun on satanut viikon putkeen, tullut fiilis siitä, että kesä on tosiaan ohi. Tässäkö tämä nyt oli? Suomen kesä on siis kesäkuussa ja heinäkuussa. Aina elokuussa, kun koulut alkavat, kiireetön kesätunnelma muuttuu jotenkin. Tulee sellainen ihmeellinen, vähän kylmä ja epäröivä olo. Levotonkin. Minulla taisi kesä jäädä vähän kesken. Vielä olisi mahtunut jotain lisää. No, toki on käyty vähän asuntovaunuilemassa vanhoja kaavoja noudattaen, ja nähty hiukan kavereitakin sekä nautittu kesästä terasseilla syöden ja juoden. Ja kesäteatterissakin käyty kerran. Nyt muuten tajusin, että minähän paiskin töitä heinäkuun puoleen väliin saakka. Ehkä siksikin jäi vähän tyngäksi tämä kesä. Syksyllä pitäisi kai olla vireä ja innostua harrastamisesta. No, muutamat nuotit on tulostettu jo ja lauantaina menen kuorolaisten kanssa laululeirille. Ehkä innostus taas palaa. Tosin täytyy nyt tutkia, että haluanko jatkaa tuossa kuorossa. Siellä on ihan peruskivaa väkeä, mutta jotenkin sellainen väs

  Aika ajoin tulee pohdittua myös kuvataidejuttuja. Itse aion nyt kokeilla yhtä maalaustyyliä, johon sain idean eräältä sivustolta. Eli tarinankerrontaa kuvana, naivismin keinoin. Vähän liioitellen ja asioita (esineet, ihmiset, luonto)  tummilla rajauksilla. Näin erään mainosalalla toimineen miehen töitä ja tyyli miellytti ja siksi haluan kokeilla hieman samankaltaista. Se, mikä nyt viimeksi alkoi pohdituttaa, oli se, että joku (en muista kuka) heitti ilmaan sen ajatuksen, että hänen mielestään taiteilijalla pitäisi olla jokin sanoma. Että se on tärkeämpää kuin että yrittää tehdä vaikkapa täysin fotorealistista kuvaa tai abstraktia. Mittasuhteiden hallinta toki kertoo teknisestä taitavuudesta. Abstrakti taide sitten taas on aina vähän vaikea asia. Mitä enemmän tekijä selittää tekemäänsä kuvaa, sitä oudommaksi kaikki jotenkin menee. Ja maailmassa kyllä riittää myös näitä ns sisustustauluja tekeviä. Eikä siinä olekaan mitään vikaa. Seuraan mm Katariina Sourin uraa. Tykkään hänen töistään

  Toisille onnellisuuden saavuttaminen on ehkä helpompaa kuin toisille. Jotkut ihmiset ovat tyytyväisiä pieniin asioihin, toisille ei riitä mikään. Joillekin voi ehkä lähtökohtaisesti olla helpompaa saavuttaa onnea tuovia asioita elämässään, on vaikkapa edustava ulkonäkö tai kukkaro kunnossa. Toisaalta ns kultalusikka suussa syntyminen ei useinkaan helpota elämää. En tiedä, miksi itselle tulee jotenkin varallisuus mieleen, kun pohdin onnellisen olon saavutettavuutta. Ehkä siksi, etten ole koskaan voinut elää tuhlailevaa elämää. Olen joutunut välillä niin sanotusti venyttämään penniä, joten koen suurta riemua silloin, kun voin edes hiukan törsätä johonkin ylellisyyteen. Rahalla pystyy toteuttamaan monia asioita ainakin helpommin ja nopeammin. Toisaalta säästäminen ja jonkun asian toteutuminen saattaa tuottaa suurempaa tyydytystä. Usein ihminen alkaa pitää itsestäänselvyytenä niitä asioita, joita saa sormia napsauttamalla.  Tulikin jotenkin aasinsiltana mieleen eräs jääkiekkoilijan ex-va

  Eilen "pamahti" selkä. Olin tehnyt vähän imurointihommia ja lattian moppausta kotosalla, kun selkä päätti ryhtyä oikuttelemaan ja kaikenlainen liikkuminen tuotti kipua. Varsinkin ylösnousu tuolilta. Otin yhden Sirbaludin (2 mg), joita oli joltain aiemmalta lihasjumikaudelta jäljellä. Tulos oli, että sammuin päikkäreille kuin saunalyhty, mutta selkään sattui herätessä aivan helvetisti. Iltapäivällä menin päivystykseen. En saanut kipupiikkiä, kuten toivoin. Liikkuvuus oli raajoissa normaali eikä ollut puutumista tai virtsan- tai ulosteenkarkailua. Sain Buranaa ja Panadol Fortea. Ilta meni kärvistellessä. Välillä vähän helpotti. Istuin jumppapallon päällä ja keittiöjakkaran päällä. Makasin 10 minuuttia lattialla selälläni. Jonkun ohjeen mukaan senkin pitäisi auttaa. Hieroin alaselkään Perskindolia. Yö sujui yhden heräämisen taktiitalla ja aamulla kykenin jo viemään koiran kävelylle ja tekemään aamuaskareet sujuvasti. Vasta aamukympiltä otin sen Burana-Panadol-coktailin. Melko

 Jotenkin tämä kesä on liian nopeasti mennä vilahtanut ja jotenkin "karannut käsistä". Tänä vuonna ei olla varmaan istuttu ja grillattu kuin kerran, pari esim talomme pihapatiolla, jota aiempina vuosina ollaan käytetty tosi ahkerasti. Mietin syytä tähän. No, kesä meni melkolailla työn merkeissä, ja toisaalta se kuuma hellejakso teki sen, että mieluummin oli iltaisin sisätiloissa nauttimassa viilennyksestä. Vuodet eivät tosiaankaan ole veljeksiä. Tosin joka vuosi tulee lievä ahdistus siitä, että taaskaan ei ehtinyt käydä tietyillä festareilla eikä kesäteattereissa. Oikeasti kyllä hiukan pännii se, että miksi lähes kaikki tapahtumat keskittyneet heinäkuulle. Ilmeisesti perustuu siihen vanhakantaiseen käsitykseen siitä, että koko Suomi lomailee heinäkuussa. Paitsi matkailu- ja ravintola-alan työntekijät. Somemaailma tekee sen, että aina tuntuu, että "kaikki muut" elävät menevää ja aktiivista kesäelämää, vaikka yksi ihminen pystyy tekemään vain yhden ihmisen asiat. Itse

 Lomailtiin viikko niin sanotusti "vetäen pönttöä perässä" eli asuntovaunuillen. Omissa suunitelmissa oli reissu vähän pidemmällekin, mutta sateenuhkan takia tehtiin akseliltaan melko pieni reissu, eli Sastamala-Porin Reposaari-Pyhäranta, pari yötä siis kussakin. Reposaari oli paras. Siellä oli upeat merimaisemat, kuiva maasto ja helppo ulkoiluttaa koiraa. Sastamalassa eräs kaveripariskunta kävi meitä moikkaamassa, sekin oli kivaa. Siellä sattui jännä juttu, kun tullessani vessasta vuoroaan odotti kaukaisesti tutunnäköinen nainen. On kuitenkin julkisissa facekuvissaan jotenkin paljon "rokimpi" ja hoikempikin, siksi en ollut asiasta varma. Myöhemmin näin vielä naisen aviomiehensä ja koiransa kanssa. Stalkkasin näiden fb-sivua myöhemmin, ja kyllähän siitä selvisi, että oli tosiaan se ihminen, joksi luulin (oli päivittänyt karavaanarireissuaan ns avoimella päivityksellä, joka näkyy kaikille). Ollaan joskus, lähes parikymmentä vuotta sitten, oltu samassa työpaikassa het

  Identtisyys ei tee kaksosista samanlaisia. Ei myöskään avioliitto pariskunnasta samanlaista. Asia tuli taas ajankohtaiseksi erään tapahtuman aikana. Kuulumme siis sellaiseen, muutaman asuinalueemme "talollisen" yhteisöön, jossa siis ryhmänä on yhdessä rakennettu venelaituri. Siinä on muutama venepaikka, ja laituri tosiaan rakennettiin yhteistyönä vuosia sitten. Mieheni teki ison osan rakennushommista ja on vuosien aikana korjaillut sitä myös, vaikka meillä siis ei ole vuosiin edes ollut venettä. Jo senkin takia se, että häneltä pyydetän koko ajan jotain, tuntuu vähän kohtuuttomalta. Vaikka hän siis onkin erittäin rakennus- ja korjaustaitoinen.  Nyt keväällä alkoi taas tulla yhteisön jäsenien sähköpostiin kysymyksiä ja ilmeisesti korjaustarpeita. Minä en kuulu sille postituslistalle, mieheni kuuluu. Mieheni ei työkiireiden ja stressinkään takia jaksanut vastailla meileihin.  Olen nyt aika ajoin törmännyt kevään ja kesän kuluessa siihen pariskuntaan, joka nyt on eniten vouhot