Tohtori Höyhen

  Usein, kun lapsi tekee jonkun pyyteettömän teon, vaikkapa auttaa pulaan joutunutta henkilöä tai palauttaa jonkun löytämänsä asian tai esineen sen oikealle omistajalle tms, niin yleensä ihmisten kommentit ovat sen tyylisiä että "kyllä on vanhemmat onnistuneet kasvatuksessa". Aloin miettiä, että kuinka paljon on oikeasti vanhemmista kiinni ja siitä kasvatuksesta, johon luettaneen ne toimintamallit, joita on kotona annettu, niin kuinka paljon se vaikuttaa siihen, miten lapsi käyttäytyy? Tuolla ajatusmallillahan ainoastaan ns hyvistä perheistä tulee hyviä lapsia. Ja koko käsite "hyvä perhe" on aika sairas, jos sillä tarkoitetaan ainoastaan varallisuutta ja sitä, että vanhemmat toimivat hyvin palkatuissa ammateissa.  Toki jokainen vähänkin ajatteleva ja lastaan rakastava (eli suurin osa) vanhempi yrittää joko omalla esimerkillään tai elämänohjeillaan vaikuttaa siihen, että lapsi käyttäytyy arvostavasti muita ihmisiä kohtaan. Näin ainakin kuvittelen. Toisaalta nykymaail

  Kaverini oli laittanut fb-sivulleen hyvän artikkelin, joka käsitteli hiljaisia lopareita. Kyseessä on ilmiö, joka tarkoittaa tietoista etääntymistä työstä ja tiukempia omia rajoja. (https://www.avecmedia.fi/bisnes/quiet-quitting-eli-hiljaiset-loparit-on-ilmio-joka-kannattaa-ottaa-vakavasti-myos-ravintola-alalla/) Tämä artikkeli siis käsitteli ravintola-alaa, mutta pätee moneen muuhunkin alaan. Vaikuttaa siltä, että osa ihmisistä on saanut tarpeekseen loputtomasta joustamisesta ja venymisestä, joka ei lopulta johda kuin uupumukseen. Kyllä henkilökunta-asiat pitää hoitaa jollain muulla tavalla kuin sillä, että jo olemassaoleva, mutta liian vähäinen henkilökunta loputtomiin uhraa voimiaan. Kun ei se raha ja työ voi olla kenellekään koko maailma loputtomiin. Tosiaan yksi ihminen pystyy tekemään vain yhden ihmisen työt ja se on riittävän hyvä suoritus. Toki hyvä työyhteisö auttaa kestämään myös sitä satunnaista venymistäkin, joten siihen yhteishengen luomiseen  kannattaa panostaa. Se ei o

  Näen unia melkein joka yö. Parhaiten muistan yleensä aamuyöstä nähdyt unet. Joskus näkee niin ihania unia, että herätessä toivoo, että voi kunpa uni vielä jatkuisi uudestaan. Nyt olen viime nähnyt sellaisia unia, joita en olisi välittänyt edes nähdä.  Eräs sellainen oli tämä: olin unessa aika nuori. Olin jossain sohvalla, ja poika, joka oli kanssani samaan aikaan yläasteella, tuli viereeni ja kietoi kätensä ympärilleni. Ajattelin että wau, onpa mukavaa. Tuli toinenkin poika tämän jälkeen viereeni ja olin aivan ihmeissäni suosiostani. Tilanne jatkui jonkin aikaa, kunnes tajusin, että minua pidettiin vain pilkkana. Minulle naureskeltiin että onpa tyhmä. En enää kuvitellutkaan olevani suosittu, olin vain nolostunut ja pahoillani. Outo ja epämiellyttävä uni, joka toi selvästi esiin niitä tuntemuksia, jotka minulla oli kouluaikoina, kun olin ujo ja epävarma kaikesta. Viime yönä näin unta, että olin jossain kaupungissa. Siellä oli paljon väkeä ja joitain kuorokavereitakin. Olin jossain iso

  Luin juuri kirjoituksen erään sanomalehden talousliitteestä. Se oli otsikoitu näin: "Ilo on valinta". Siinä esiteltiin erään yrityksen luovan johtajan hyvää ystävää, Rafael Rizutoa, joka siis brasilialainen. Tämän miehen hymy ei kuulemma hyytynyt edes kävelyretkellä marraskuisessa Helsingissä, ja häneen rakastuivat sekä työntekijät että asiakkaat.  Tämän "hymypojan" ohjenuora elämään oli se, että "nosta esille asioita, joita rakastat sen sijaan, että pamauttelisit vihaasi ympärillesi". Ohje on kyllä hieno. Kirjoituksessa, jonka lähteenä oli siis Nitro Groupin luova johtaja Eka Ruola, otettiin yhtenä esimerkkinä se, miten paljon vihaamme rasismia ja kuinka sen tuo ilmi. Että hyökkäiletkö postauspeitset tanassa ja menet henkilökohtaisuuksiin vai kerrotko, miten paljon kunnioitat yhdenvertaisuutta ja ihmisten tasa-arvoista kohtelua. Tuo kirjoitus kyllä pisti miettimään. Toki meillä ihmisillä on myös temperamenttieroja. Joillakin on ns lehmän hermot, ja tois

  Kävin äskettäin sellaisessa päivä-spassa kasvohoidossa. Paikka oli sisustettu hyvin aasia-vaikutteisesti: oli hämyistä, puisia patsaita ja koristeita ja kasveja, jotka olivat muovia, koska tuskin moista puutarhaa voi ylläpitää elossa hämyisässä tilassa ja ovat myös asiakkaiden allergiariskin takia mahdottomia). Kaikkialla soi hiljaa sellainen meditointimusiikki. Ihana tunnelma. Minulla oli tunnin kestävä klassinen kasvohoito. Se oli etupäässä ihanaa höyrytyksineen ja hierontoineen ja naamioineen, toki ihon puhdistaminen myös nipisteli jonkin verran. Hoitajakin oli aasialainen syntyperältään ja otteet olivat hyvän jämäkät, ei mitään löysää hipsuttelua tai pelkkää sivelyä. Lisäksi hän hieroi dekolteealueen, yläselän sekä päänahan. Se oli aivan taivaallista. On muuten yllättävän paljon hermoja tuossa rinnan yläosassa (rintalasta) sekä päänahassa. Tämän tunnin kestäneen session jälkeen oli todella euforinen olo. Aion mennä uudestaankin. Tuntihinta oli 70 euroa, mutta eihän tuolla joka pä

  Olenkin tullut nyt siihen tulokseen, kun pähkäillyt erinäisiä sukulaisuus-, ystävyys- ja tuttavuussuhteita ja niiden helppoutta tai monimutkaisuutta ja vielä sitäkin, että joillekin riittää nähtävästi negatiiviseksi asenteeksi se, että ei ole heidän kanssaan samaa mieltä, niin ehkä välirikko voi olla myös viisaan maailmankaikkeuden tapa osoittaa, että joku tie on kuljettu loppuun ja on tarkoitus suunnatakin ihan ihan uusille teille. Tämä ajatus jotenkin vapautti tietystä turhautumisesta ja tyhjänpäiväisestä jossittelusta.  Nautitaan nyt tästä hetkestä ja niistä ihmisistä, joita elämässä on nyt ja ollaan kiitollisia niistä "opettajista", joista jotkut jäivät taakse. Uteliaana toki tulee pohdittua sitäkin, mitä kaikkea elämällä on vielä tarjottavana tulevaisuudessa. Toivottavasti etupäässä kaunista ja hyvää.

  Olen tässä pohtinut viime päivien tapahtumien vuoksi sitä, että on tosiaankin olemassa ihmisiä, jotka julistautuvat positiivisiksi ja kannustaviksi henkilöiksi. Ihan oma-aloitteisesti siis julistautuvat, joka on kyllä sekä vaarallista että jopa tyhmää. Nämä tällaiset arviot, jos niitä kaivataan, niin ovat oikeastaan relevantteja vain silloin, kun ne tapahtuvat tuttavien ja muiden ulkopuolisten tekeminä. Usein käy niin että tämä positiiviseksi itsensä määrittelevä onkin oikeasti jotain muuta, kuten juoruileva ja jopa pahantahtoinen mutta ilmeisesti omalle käytökselleen tulee jollain tavalla sokeaksi. Myöskin itseään jonkinlaisena rauhanrakentajana pitävä saattaa olla hyvinkin puolueellinen ja vain se ns oma lehmä ojassa kiinnostaa. Omalta kohdaltani myönnän, että olen erittäin hankala ihminen varmaan monenkin mielestä. Temperamenttini on sellainen, että puutun helposti näkemiini epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin, ja siitähän ei tietysti pidetä. Usein myös sanat tulevat suusta nop

  Naiset ovat hyvin monimutkaisia olentoja. Nainen voi suuttua oikeastaan ihan mistä vaan. Siitä, mitä joku sanoi tai ei sanonut, teki tai oli tekemättä, oletti tai oli olettamatta. Olen nyt jostain syystä joutunut viime aikoina pohtimaan näitä naisten aloittamia mykkäkouluja, joihin ei siis löydy mitään järkevää selitystä. Vähän aikaa sitten eräs sukuun  kuuluva lopetti viesteihin reagoimisen kokonaan. En keksi muuta syytä kuin eräs kesällä tapahtunut episodi. Eli oli kaunis sunnuntaipäivä ja me ahersimme miehen kanssa takapihalla siivoushommissa. Tämä sukulaisrouva soitti että he tulivat juuri kaupunkiimme (asuvat noin vartin ajomatkan päässä meiltä) ja ovat rannan ravintolassa ja toivovat meitä kanssaan sinne syömään. Kysyin miehen mielipidettä, ja hän oli hikipäissään ja kiukkuisena sitä mieltä, että meillä on hommat kesken ja ne pitää saada valmiiksi ennen sadetta. Ilmoitin sitten että emme valitettavasti nyt pääse. "Jatkakaa" oli rouvan vastaus. Tämän jälkeen ei ole oll

 Maanantai, joka ei koskaan ole ollut mikään erityinen lempipäiväni (perjantai ja lauantai puolestaan ovat ), aukeni sateisena, mutta lämpöisenä. Viikonloppuna saatiin eräs tekemätön pihatyö tehtyä eli siistittiin yksi kulma. Sieltä lähti peräkärryyn ja silppuriin muutamia pieniä pensaita ja puita. Myös talven polttopuut saatiin valmiiksi, vävypoikakokelaan toimiessa klapikoneen käyttäjänä. Tänään illalla on taas kuoroharkat ja keskiviikkoiltana sitten läheisessä kaupungissa suuri kuorojen yhteisesiintyminen. Ensin tuomiokirkon portailla yhteisesiintyminen, jonka jälkeen jalkaudutaan ravintoloihin. Olen ainakin suunnitellut osallistuvani tapahtumaan. Olen ottanut aamuisin tavaksi keittää kaurapuuroa. Sellaisista isoista, Myllyn paras- hiutaleista, joita haudutetaan 10 minuuttia. Yleensä lisään lautaselle marjoja tai jotain hilloa sekä voisilmän. On kyllä oikeasti hyvää ja maistuvaa. Sitä ennen olen tietysti juonut mukillisen kahvia, koska ilman kahvia ei päivä lähde käyntiin. Ruoan tos

Maalaus Claude Monet, 1902. Polku Monet`s Gardenissa. Eilen vietin ihanan päivän. Oikeastaan ensi kertaa tänä kesänä otin oikein ottamalla aurinkoa (ei muuten tartu enää elokuussa kovin hyvin). Olen kyllä ollut tänä kesänä ruskeampi kuin monena aikaisempana, mutta se taas johtuu runsaasta ulkoilusta. Nyt viritin puutarhaan oikein auringonottopedin, ja toki oli päällä myös bikinit ja hellehattu sekä arskat.  Minulla oli mukanani myös Riku Korhosen kirja nimeltä Lääkäriromaani, joka vuodelta 2008. Kustantajana Sammakko, ISBN 952-483-001-9. Tästä edellä mainitusta kirjasta hän on saanut myös Kalevi Jäntin palkinnon. Ja on mm myös saanut 2010 Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon. (”Rakkaus on parantamista. Mutta joskus sattuu hoitovirheitä.” Helteinen loppukesä 2003. Läntiset miehitysjoukot ovat vapauttaneet Irakin ja luvanneet opastaa kansan demokratian ja markkinatalouden terveelle tielle. Etäällä taisteluista, pohjoiseurooppalaisessa rannikkokaupungissa kolmekymppinen taiteentutkija N

  Pohdin tuossa aiemmassa postauksessani mm kuorolauluharrastustani. Nyt olenkin taas täynnä uutta intoa. Viikonlopun tapaaminen muiden laulajien kanssa oli todella kiva kesätauon jälkeen, ja tosiaan lauleskeltiin uudessa harjoitustilassa (suuri, vanha, remontoitu puutalo), ja siellä oli tosi kivat energiat. Ja tosiaan huomasin, että olen kaivannut kauheasti yhdessä laulamista. Vaikka osa kappaleista minulle hyvinkin vieraita, mutta tekemällä oppii. Onneksi osaan lukea jonkin verran nuotteja, vaikkakin matkimalla tunnun oppivan parhaiten kappaleet. Reilun viikon kuluttua ajattelin osallistua yhteen isoon kuorotapahtumaan. Ensin lauletaan tuomiokirkon portailla ja sitten kukin kuoro jalkautuu eri ravintoloihin laulamaan. Jännittävää. Pidempään mukana olleiden mukaan tapahtuma on tosi kiva, joten ilmoittauduin minäkin.

  Jotenkin nyt, kun on satanut viikon putkeen, tullut fiilis siitä, että kesä on tosiaan ohi. Tässäkö tämä nyt oli? Suomen kesä on siis kesäkuussa ja heinäkuussa. Aina elokuussa, kun koulut alkavat, kiireetön kesätunnelma muuttuu jotenkin. Tulee sellainen ihmeellinen, vähän kylmä ja epäröivä olo. Levotonkin. Minulla taisi kesä jäädä vähän kesken. Vielä olisi mahtunut jotain lisää. No, toki on käyty vähän asuntovaunuilemassa vanhoja kaavoja noudattaen, ja nähty hiukan kavereitakin sekä nautittu kesästä terasseilla syöden ja juoden. Ja kesäteatterissakin käyty kerran. Nyt muuten tajusin, että minähän paiskin töitä heinäkuun puoleen väliin saakka. Ehkä siksikin jäi vähän tyngäksi tämä kesä. Syksyllä pitäisi kai olla vireä ja innostua harrastamisesta. No, muutamat nuotit on tulostettu jo ja lauantaina menen kuorolaisten kanssa laululeirille. Ehkä innostus taas palaa. Tosin täytyy nyt tutkia, että haluanko jatkaa tuossa kuorossa. Siellä on ihan peruskivaa väkeä, mutta jotenkin sellainen väs

  Aika ajoin tulee pohdittua myös kuvataidejuttuja. Itse aion nyt kokeilla yhtä maalaustyyliä, johon sain idean eräältä sivustolta. Eli tarinankerrontaa kuvana, naivismin keinoin. Vähän liioitellen ja asioita (esineet, ihmiset, luonto)  tummilla rajauksilla. Näin erään mainosalalla toimineen miehen töitä ja tyyli miellytti ja siksi haluan kokeilla hieman samankaltaista. Se, mikä nyt viimeksi alkoi pohdituttaa, oli se, että joku (en muista kuka) heitti ilmaan sen ajatuksen, että hänen mielestään taiteilijalla pitäisi olla jokin sanoma. Että se on tärkeämpää kuin että yrittää tehdä vaikkapa täysin fotorealistista kuvaa tai abstraktia. Mittasuhteiden hallinta toki kertoo teknisestä taitavuudesta. Abstrakti taide sitten taas on aina vähän vaikea asia. Mitä enemmän tekijä selittää tekemäänsä kuvaa, sitä oudommaksi kaikki jotenkin menee. Ja maailmassa kyllä riittää myös näitä ns sisustustauluja tekeviä. Eikä siinä olekaan mitään vikaa. Seuraan mm Katariina Sourin uraa. Tykkään hänen töistään

  Toisille onnellisuuden saavuttaminen on ehkä helpompaa kuin toisille. Jotkut ihmiset ovat tyytyväisiä pieniin asioihin, toisille ei riitä mikään. Joillekin voi ehkä lähtökohtaisesti olla helpompaa saavuttaa onnea tuovia asioita elämässään, on vaikkapa edustava ulkonäkö tai kukkaro kunnossa. Toisaalta ns kultalusikka suussa syntyminen ei useinkaan helpota elämää. En tiedä, miksi itselle tulee jotenkin varallisuus mieleen, kun pohdin onnellisen olon saavutettavuutta. Ehkä siksi, etten ole koskaan voinut elää tuhlailevaa elämää. Olen joutunut välillä niin sanotusti venyttämään penniä, joten koen suurta riemua silloin, kun voin edes hiukan törsätä johonkin ylellisyyteen. Rahalla pystyy toteuttamaan monia asioita ainakin helpommin ja nopeammin. Toisaalta säästäminen ja jonkun asian toteutuminen saattaa tuottaa suurempaa tyydytystä. Usein ihminen alkaa pitää itsestäänselvyytenä niitä asioita, joita saa sormia napsauttamalla.  Tulikin jotenkin aasinsiltana mieleen eräs jääkiekkoilijan ex-va

  Eilen "pamahti" selkä. Olin tehnyt vähän imurointihommia ja lattian moppausta kotosalla, kun selkä päätti ryhtyä oikuttelemaan ja kaikenlainen liikkuminen tuotti kipua. Varsinkin ylösnousu tuolilta. Otin yhden Sirbaludin (2 mg), joita oli joltain aiemmalta lihasjumikaudelta jäljellä. Tulos oli, että sammuin päikkäreille kuin saunalyhty, mutta selkään sattui herätessä aivan helvetisti. Iltapäivällä menin päivystykseen. En saanut kipupiikkiä, kuten toivoin. Liikkuvuus oli raajoissa normaali eikä ollut puutumista tai virtsan- tai ulosteenkarkailua. Sain Buranaa ja Panadol Fortea. Ilta meni kärvistellessä. Välillä vähän helpotti. Istuin jumppapallon päällä ja keittiöjakkaran päällä. Makasin 10 minuuttia lattialla selälläni. Jonkun ohjeen mukaan senkin pitäisi auttaa. Hieroin alaselkään Perskindolia. Yö sujui yhden heräämisen taktiitalla ja aamulla kykenin jo viemään koiran kävelylle ja tekemään aamuaskareet sujuvasti. Vasta aamukympiltä otin sen Burana-Panadol-coktailin. Melko

 Jotenkin tämä kesä on liian nopeasti mennä vilahtanut ja jotenkin "karannut käsistä". Tänä vuonna ei olla varmaan istuttu ja grillattu kuin kerran, pari esim talomme pihapatiolla, jota aiempina vuosina ollaan käytetty tosi ahkerasti. Mietin syytä tähän. No, kesä meni melkolailla työn merkeissä, ja toisaalta se kuuma hellejakso teki sen, että mieluummin oli iltaisin sisätiloissa nauttimassa viilennyksestä. Vuodet eivät tosiaankaan ole veljeksiä. Tosin joka vuosi tulee lievä ahdistus siitä, että taaskaan ei ehtinyt käydä tietyillä festareilla eikä kesäteattereissa. Oikeasti kyllä hiukan pännii se, että miksi lähes kaikki tapahtumat keskittyneet heinäkuulle. Ilmeisesti perustuu siihen vanhakantaiseen käsitykseen siitä, että koko Suomi lomailee heinäkuussa. Paitsi matkailu- ja ravintola-alan työntekijät. Somemaailma tekee sen, että aina tuntuu, että "kaikki muut" elävät menevää ja aktiivista kesäelämää, vaikka yksi ihminen pystyy tekemään vain yhden ihmisen asiat. Itse

 Lomailtiin viikko niin sanotusti "vetäen pönttöä perässä" eli asuntovaunuillen. Omissa suunitelmissa oli reissu vähän pidemmällekin, mutta sateenuhkan takia tehtiin akseliltaan melko pieni reissu, eli Sastamala-Porin Reposaari-Pyhäranta, pari yötä siis kussakin. Reposaari oli paras. Siellä oli upeat merimaisemat, kuiva maasto ja helppo ulkoiluttaa koiraa. Sastamalassa eräs kaveripariskunta kävi meitä moikkaamassa, sekin oli kivaa. Siellä sattui jännä juttu, kun tullessani vessasta vuoroaan odotti kaukaisesti tutunnäköinen nainen. On kuitenkin julkisissa facekuvissaan jotenkin paljon "rokimpi" ja hoikempikin, siksi en ollut asiasta varma. Myöhemmin näin vielä naisen aviomiehensä ja koiransa kanssa. Stalkkasin näiden fb-sivua myöhemmin, ja kyllähän siitä selvisi, että oli tosiaan se ihminen, joksi luulin (oli päivittänyt karavaanarireissuaan ns avoimella päivityksellä, joka näkyy kaikille). Ollaan joskus, lähes parikymmentä vuotta sitten, oltu samassa työpaikassa het

  Identtisyys ei tee kaksosista samanlaisia. Ei myöskään avioliitto pariskunnasta samanlaista. Asia tuli taas ajankohtaiseksi erään tapahtuman aikana. Kuulumme siis sellaiseen, muutaman asuinalueemme "talollisen" yhteisöön, jossa siis ryhmänä on yhdessä rakennettu venelaituri. Siinä on muutama venepaikka, ja laituri tosiaan rakennettiin yhteistyönä vuosia sitten. Mieheni teki ison osan rakennushommista ja on vuosien aikana korjaillut sitä myös, vaikka meillä siis ei ole vuosiin edes ollut venettä. Jo senkin takia se, että häneltä pyydetän koko ajan jotain, tuntuu vähän kohtuuttomalta. Vaikka hän siis onkin erittäin rakennus- ja korjaustaitoinen.  Nyt keväällä alkoi taas tulla yhteisön jäsenien sähköpostiin kysymyksiä ja ilmeisesti korjaustarpeita. Minä en kuulu sille postituslistalle, mieheni kuuluu. Mieheni ei työkiireiden ja stressinkään takia jaksanut vastailla meileihin.  Olen nyt aika ajoin törmännyt kevään ja kesän kuluessa siihen pariskuntaan, joka nyt on eniten vouhot

  Laitoin kuvan hiivaleivästä. Olisi kai pitänyt laittaa kuva pannukakusta, koska se kuvaa paremmin aihetta, josta nyt kirjoitan. Ennenkuin aloitan, kerronkin ensin, että tämä tuttavani, joka petti sovitut lupaukset, pyysi kauniisti ja katuen anteeksi toimintaansa ja minä annoin. Joidenkin mielestä pillastuin tyhjästä, omasta mielestäni aiheesta. Kirjoitin siis aiheesta edellisessä postauksessa, jonka otsikko oli Pinokkio. No, se siitä. Vesittäjät ovat siis henkilöitä, jotka onnistuvat jollain ihmeellisellä pasiivisuudella tuhoamaan muiden ilon. Jokainen meistä tuntee sen ihmistyypin, joka saadessaan kutsun vaikkapa juhliin, niin lupaa tulla, mutta aivan viime metreillä tuleekin jokin yllättävä este. Toki joskus se este voi olla todellinenkin, mutta uskallan epäillä, että harvemmin. On todella turhauttavaa järjestää tilaisuuksia, joissa ensin pähkäilet tarjottavien ruokien ja juomien määrän, ja lopulta huomaat, että puolet siitä määrästä olisi riittänyt. Olen eräässä naisporukassa, jos

  Pinokkion seikkailut  ( ital.   Le avventure di Pinocchio , suomennettu myös mm. nimillä  Pitkänenän seikkailut  ja  Pinokkio ) on italialaisen  Carlo Collodin  kirjoittama saturomaani. Sen alkupuoli julkaistiin sarjamuodossa vuosina 1881–1883, ja koko kirja ilmestyi helmikuussa 1883. Kirja kertoo eläväksi muuttuvan Pinokkio-puunuken ja hänen isänsä, köyhän nukentekijän Geppetton, seikkailuista. Minulla on tuttava, jolla on Pinokkiomaisia piirteitä. Olen aiemminkin ihmetellyt, että hänen seurassaan on usein vähän epämukava olo. Sellainen olo, että ei voi ihan täysillä luottaa. En ole keksinyt syytä olotilaani, mutta eilen asia selvisi. Häneen ei tosiaankaan voi luottaa. Olimme keskiviikkoiltana viestitelleet, että voisi torstaina käydä vähän kaupungilla vaikkapa viinillä nyt, kun minullakin alkoi loma. Tuttava sanoi tai oikeastaan laittoi eilen klo 13 viestin, että käy ripsihuollossa ja ostoksilla ja soittaa sitten. Ok. Kello tuli 16 ja tuli 17, eikä naisesta kuulu mitään. Laitoin vi

  Oli jotenkin harvinaisen järkyttävä uutinen kirjailija Miki Liukkosen menehtyminen. Ei pelkästään siksi, että hän oli kuollessaan 3 vuotta nuorempi kuin oma poikani. Hänessä oli jotain todella ainutlaatuista ja se karisma puski läpi hänen julkisista esiintymisistäänkin. Myönnän suoraan, etten ole lukenut ainuttakaan hänen kirjoittamaansa kirjaa. Hän tuli jotenkin tutuksi sarjasta Sivullinen, jossa hän tapasi ihmisiä, joiden elämänvalintoja tahtoi ymmärtää paremmin. Kiinnitin huomiota sekä hänen kiinnostavaan ulkonäköönsä, älykkyyteensä että myös tapaansa keskustella. Tuli kotoinen olo, onhan omiakin sukujuuriani Oulun suunnalla. Hän jotenkin hymyili koko ajan asioille, sillätavalla sisäisesti. Suuri yleisöhän sitten tiesi hänet mm siitä, että hän oli jonkin aikaa kihloissa laulaja Behmin kanssa. Behm on nyt perunut kaikki keikkansa, Ruisrockinkin, joka tänä viikonloppuna. Instagramissa hän kirjoitti melko suoraan olotiloistaan. "Olen voinut erittäin huonosti viime aikoina. Herää

Kesä on mennyt työn merkeissä. Viikonloput ovat menneet asuntovaunuillessa tai oman kesäkaupungin antimista nauttien. Muutaman kerran tullut koettua ns ylikunto. No oikeasti vain kerran. Työ päiväkotien yhteispäivystyksessä ollut helvetillisen raskasta, mutta positiivista ollut se, että saanut tutustua ja jakaa kollegiaalisen tuskan aivan ihanien huippunaisten kanssa. Kesällä työnteko ei myöskään ole mitenkään masentavaa tai ahdistavaa, koska kesällä kaikki on jotenkin nautinnollista, varsinkin kesäaamut. Kaikki on kuitenkin jotenkin muuttunut ikäänkuin mikrotasolla. Useiden naapuriperheillä sama tilanne kuin meilläkin, eli koti tyhjenee. Pahnanpohjimmainenkin lentää pesästä. Lempinaapureilta kuoli koira, joka oli meidän edesmenneen koiran paras kaveri. Eräät naapurit erosivat, ja nyt taitaa molemmilla olla jo uusi sussu. Olen voinut henkisesti hyvin, vaikka ikäkriisi koetteleekin. Tosin harmittaa se, että joka kesä suunnittelen jotain huippukesää matkoineen ja festareineen, mutta kaik

  Katsoin AREENASTA 3-osaisen dokumentin tanskalaisesta, 54-vuotiaasta Preben Nielsenistä, joka haluaa eutanasian. Hän loukkaantui vakavasti tapaturmassa ja halvaantui kaulasta alaspäin. Dokumentissa seurataan hänen elämäänsä viimeisten kuukausien aikana. Hän joutuu myös matkustamaan Belgiaan saadakseen kuolinapua, sillä eutanasia ei ole sallittua Tanskassa. Lisäksi lupaa eutanasiaan pitää erikseen anoa ja siihen liittyy keskusteluja useammankin lääkärin kanssa. Joka toki ymmärrettävää. Tuntuu tosiaan kohtuuttomalta, että ei ole mahdollista kokea arvokasta kuolemaa omassa maassa, itse valitussa paikassa, läheisten ympäröimänä. Nielsen joutuu tekemään hankalan ja kivuliaankin lentomatkan, eikä hänen riepottelunsa pyörätuolista toiseen ja lentokoneen penkkiin ole mitään kaunista katseltavaa. Hänellä on hiukan tuntoa olkapäissä ja kivut ovat kovat liikuteltaessa. Siinä on useampikin mies nostamassa häntä. Nielsen on keskustellut asiat läpi läheistensä kanssa. Suurin osa ymmärtää hänen pää

  Huomasinkin, että en ole aikoihin kirjoittanut blogiin mitään. No en toisaalta ole kyllä maalannutkaan mitään. Täysin tuntuu olleen luovat asiat jäissä. Suurin syyllinen taitaa olla tämä minun huhtikuussa alkanut sijaisuuteni päiväkodissa. Melkolailla on mehut pois, kun 8 tuntia touhuaa siellä ilman taukoja. En tiedä, voiko lepohuoneessa vietettyä aikaa sitten kutsua tauoksi. Ehkä. Siellä siis valvotaan pikku pilttien päiväunia. Pakkohan ei ole nukkua, mutta hiljentyä ja rauhoittua pitäisi kuitenkin. Sen työn hyviä puolia ovat mm vapaat illat ja viikonloput. Mielestäni se on suorastaan luksusta. Tänä kesänä aloitimme jo asuntovaunukaudenkin. Onnellisimman hetken pitkästä aikaa koin sunnuntaiaamuna, kun istuskelin koiruus vieressäni vaunun keittiönpöydän ääressä, kuuntelin musiikkia ja katselin kaunista merimaisemaa. Kyllä minusta vielä karavaanari tulee.  Edellisenä päivänä olimme Uudenkaupungin Merefesteillä. Sää suosi ja musiikki ja ruokakin oli hyvää. Nyt on muistona kauniista mut

  Kuvassa laulaja Katri-Helena nuorena. Kyseessä on levyn kansikuva, albumi julkaistu 1966. Katsoin eilen Jenni Pääskysaaren ohjelman, jossa hän haastatteli Katri-Helenaa, joka siis nykyään 77-vuotias. No, eipä ihan heti uskoisi, niin oli nuorekkaan oloinen.  Ohjelma oli todella kiinnostava ja eniten kiinnosti Katri-Helenan rauhallinen ja hauskalla tavalla itsekriittinen tarinointi elämästään lapsuudesta (hän oli Tohmajärven tyttöjä) tähän päivään. Panu Rajalaa ei mainittu ja hyvä niin. Oli jotenkin lohduttavaa kuulla, mitä K-H ajatteli kuolemasta (hänhän  on menettänyt sekä aviomiehensä että myös aikuisen lapsensa). Hän oli hyvin valoisa kertoessaan mm siitä, kuinka kuolemassa vain siirrytään ikäänkuin verhon taakse. Että tämä maanpäällinen tomumajamme on vain ikäänkuin kotelo, jossa sielu majailee tietyn ajan.  K-H vaikutti muutenkin henkilöltä, joka on sinut itsensä ja ympäröivän maailman kanssa. Kuten hän itsekin totesi, hän oli vanhemmilleen hyvin rakastettu ja hyväksytty lapsi. E

  Jatkoinkin sitten sairastelua. Koronasta käsittääkseni selvisin, mutta pientä lämpöä ja tukkoisuutta ja suoranaista räkäisyyttä vieläkin, joten on sopivasti liikaa aikaa pohtia kaikkea turhaa. Jotenkin on ollut vähän tylsääkin, joten olen voinut näppärästi keskittyä lempiaiheeseeni eli itseeni 😏😏.. Olen oikeastaan lapsesta asti kokenut jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta. Tunnen siis usein ihmisten seurassa sellaista "en kuulu joukkoon" -oloa eli vierautta Joskus se on tuntunut vähän pahaltakin, mutta välillä hyvältäkin ja sanotaan näin, että se on eräs ominaisuuteni ja omituisuuteni, ja asian kanssa voi elää.  Ristiriitaista kyllä, välillä sitä haluaa kuuluakin johonkin joukkoon, mutta sitten kuitenkin jotenkin ahdistuu, kun huomaa olevansa osa sitä joukkoa. Tykkään olla monissa porukoissa, mutta sitten alan jotenkin jossain kohtaa ahdistua ja alan etsiä vikoja tms, joka taas helpottaa sieltä porukasta pois lähtemistä. Moni työyhteisökin on sellainen, että alussa tunte

  Olen seurannut aika ajoin sarjaa "Rikkaat ja rahattomat". Siinä suurituloinen ja pienituloinen vaihtavat asuntoja viideksi päiväksi. Kummallakin on käytössä toisen viikkobudjetti. Eli se "rahaton" saattaa saada käyttöönsä jopa useamman tuhannen euron viikkobudjetin, kun taas "rikas" saattaa joutua keplottelemaan muutamalla kympillä. Nyt viimeksi osia vaihtoivat nainen, joka oli yrittäjä/galleristi/taiteilija ja toinen nainen, joka puolestaan oli työkokeilussa oleva yksinhuoltaja, jolla siis vielä yksi, lähes aikuinen tytär huollettavanaan. En ala nyt tarkemmin tekemään mitään keittiönpöytäpsykologista analyysiä kummastakaan, mutta sellainen ajatus tuli mieleen, että voiko köyhyys tai köyhyydestä eroonpääsemättömyys joillain jotenkin geeneissä? Jotenkin vaan pisti silmään tämän varattoman koti. Ei kenenkään ihan oikeasti ole tänä päivänä pakko pitää kodissaan rikkinäistä ja likaista, vanhaa sohvaa, jota joutuu peittelemään kankailla. Lahjoitetaan-sivustoj

  Aloin katsoa Areenasta mielenkiintoista sarjaa nimeltä Taiteilijaelämää. Sarjassa tutustutaan kuuteen norjalaiseen nykytaiteilijaan ja heidän taiteilijaesikuviinsa. On supermielenkiintoinen sarja, suosittelen. Jotenkin tässä taas ryhtynyt miettimään omaa itsekritiikkiäänkin. Sain kuvien tekemisen jo hyvään alkuun, mutta kuten jo eilen taisin kirjoittaakin, niin työelämä vie taas energiaa niin, ettei sitä meinaa riittää enää vapaa-aikana mihinkään luovaan toimintaan.  Niin, siitä itsekritiikistä piti kirjoittaa: ehkä liikaa tulee pohdittua sitä, että osaako tehdä ns näköistaidetta. Hyvä piirustustaito on toki aina plussaa, mutta onko se tärkein asia, kun tehdään maalausta? Eikö kuitenkin ole katsojaa kiinnostavinta taulun sanoma eikä se, kuinka täydellinen se on teknisesti? Voihan olla teknisesti vaikka miten hyvä, mutta jotenkin muuten täysin tyhjä. Oikeastaan parasta, mitä voi tehdä, on se, että sulkee silmänsä ja korvansa kaikilta ulkopuolisilta ärsykkeiltä ja alkaa maalata rennoll

  Nyt, kun olen taas jonkin (paitsi en tällä viikolla sairastumisen takia) aikaa tehnyt sijaisuutta päiväkodissa, niin olen huomannut, etten jaksa kirjoittaa enää mitään enkä ole myöskään tehnyt kuvataidetta koko aikana. Juurikaan mitään ylimääräistä ei oikein jaksa tehdä enää työpäivän jälkeen. No, kuoroharkoissa sekä yhdessä esiintymisessä (tai niitä oli samana päivänä kolmessa eri paikoissa) olen ollut mukana. Työ vie jotenkin mehut eikä se ole niin kiinnostavaa, että  antaisi lisäenergiaa. Tosin aika harvalla taitaa olla sellainen työ, että sinne menee riemusta kiljuen joka aamu. Ei päiväkodissa oikeastaan ne lapset rasita. Siellä rasittaa kiire, liian suuret ryhmäkoot, melu sekä se, että osa vakkareista tuntuu luulevan, että on vain yksi ainoa tapa tehdä asiat. Toisaalta on ihan terveellistä olla taas osa tuottavaa yhteiskuntaa. Kunhan ei tule tavaksi. Olen sanonut ennenkin ja sanon nytkin, että olen mielestäni jo oman aktiivityöurani jokseenkin taputellut. Kiintoisat ja luovat ha

  Olin viikonloppuna eräissä juhlissa ja sieltä lähtiessäni, yön tunteina, vilustutin itseni. Sunnuntaina tuntui vilunväristyksiä ja jostain syystä jalkoja särki. Siis sääriä polvista nilkkoihin. Seuraavana yönä alkoi olo olla tukkoinen ja kurkkuun koski. Kuume nousi yli 39 asteeseen, joka on minun tapauksessani todella harvinaista, koska normaalilämpöni on 36.5 ja yleensäkään minulla ei juurikaan nouse kuume, ja olen aivan puolikuollut, kun lähestytään vaikkapa vain 38 astetta. Edellä kerrotuista oireista johtuen tein koronatestin maanantaina. Siis kotitestin. Näytti miinusta. Yskittyäni lähes koko seuraavan yön tein uuden testin seuraavana päivänä, ja sen mukaan nyt minulla sitten on korona. No, nykyäänhän ei ole mitään pitkiä karensseja, olisiko max 3 päivää, ja töihin voi palailla voinnin mukaan. No, vointini on yhä melko huono, joten ainakin tämän viikon olen pelistä pois. Olen alunperinkin suhtautunut koronaan tautina niin, että miettinyt, eroaako se perusflunssasta mitenkään. Ol

Lempivuodenaikani kevät on taas täällä, joten olen enimmäkseen onnellinen. Olen myöskin tehnyt sitä sijaisuutta päiväkodissa, joten huomaan, etten jaksa iltaisin enää harrastaa vaikkapa kirjoittamista ja maalaamista. Näennäisen helppo ja rutiininomainen työ lasten parissa vie kyllä mehut. Onneksi työyhteisö on toisiaan tukeva ja lapsetkin kivoja. Tosin muutamasta ipanasta voisi kääntää volyymit hiljaiselle. Hyvin alkanut kuntokuurini jotenkin "jäi" pois, kun en enää ehdi punnita ruokia ja laskea kaloreita. Tosin syön käsittääkseni melko terveellisesti, koska syön töissä lounaan joka päivä. Koiran kanssa lenkkeilen 2-3 kertaa päivässä ja töissä olen myös ulkona paljon.  Minulla ei ole mitään erityistä tarvetta enää tarkkailla painoani, nähtävästi olen ja pysynkin normaalipainoisena, vaikka aina toivoisin olevani timmissä kunnossa, mutta haaveeksi on jäänyt. Toisaalta en jaksa oikein tajuta jatkuvia ohjeita siitä, miten milloinkin pitäisi tai ei pitäisi syödä. Syömisen pitäisi

  Somen ihmeellisessä maailmassa tulee esiin usein ns keloja, joissa ihmiset ovat kuvanneet tavallista elämäänsä. On pari aihetta, jotka jotenkin pistävät silmään. Toinen on vaikeasti vammaiset lapset ja toinen on kuolleen ihmisen kuvaaminen. Olen itse aikoinaan tehnyt vaikean päätöksen. Odotin Downin syndroomaa sairastavaa lasta. Geenivirhe siis paljastui lapsivesipuntion yhteydessä. Päädyin raskauden keskeyttämiseen. Tämä oli mieheni ja minun yhteinen päätös. Toisaalta tunsin itseni murhaajaksi ja toivoin, että en olisi ikinä mennytkään lapsivesitutkimukseen. Kuitenkin järkisyyt johtivat päätökseen. Meillä molemmilla oli jo ikää sen verran, että huolestutti sekin, kuka pitää vammaisesta lapsesta huolta sitten, kun meistä aika jättää. Tämän jälkeen sain kaksi tervettä lasta. Lääketiede tekee nykyään ihmeitä. Pienenpieniä, liian aikaisin syystä tai toisesta syntyneitä pienokaisia pelastetaan. Myös sellaisia vauvoja pelastetaan, joiden elämänliekki sammuisi ilman jatkuvaa lääkitystä, he