Show must go on

 

Kuvassa tiiliskivi. Kuvaa mielestäni hyvin maanantaipäiviä. Maanantai ei siis ole lempipäiväni (perjantai ja varsinkin lauantai ovat), vaan maanantai on vähän väsynyt ja raskas päivä, jolle kuitenkin uusi viikko alkaa jäsentymään. Viikon raskain päivä silti.

Minulla tulee olemaan kiireinen viikko, tai ainakin kuvittelen näin, eli pitäisi tehdä uuteen opiskeluuni liittyviä tehtäviä sekä saada ensi viikkoa varten myös näyttösuunnitelma valmiiksi. Lycka til.

Olin viikonloppuna eräällä kuoroharrastukseeni liittyvällä laululeirillä. Olin myös katsomassa musikaalia nimeltä Queen- show must go on. Se on Mikael Saaren tähdittämä musikaali, joka kiertänyt Suomea jo jonkin aikaa. En tiedä, puhutaanko peräti vuosista. Jos kiinnostaa, niin googleta, löytyy paljon tietoa. Samoin Instagramista.

Tämä musikaali oli siis aivan mielettömän hyvä ja kestikin kaikkinensa kolme tuntia (miinus väliaika). Juuri sellainen esitys, että koska lopputulos oli aivan loistava ja hiottu, niin katsoja näkee vain lopputuloksen. Josta taas saattaa tulla se kuvitelma, että ihan vain itsekseen ja lahjakkuudesta johtuen näyttää helpolta ja esitys soljuu. Tavallinen katsoja unohtaa tämän asian usein, että kuinka paljon sitä näkymätöntä työtä on onnistuneen esityksen taustalla. Tuossakin esityksessä oli siis aivan huippumuusikot soittamassa (rumpalille erityismaininta) ja laulamassa. Eikä koreografioiden oppiminenkaan ihan kädenkäänteessä onnistu.

Jotenkin tämä vaan herätti sen ajatuksen, että miten helppoa onkaan arvostella asioita. Esittää tietäväisenä mielipiteitä vaikkapa laulajan ulkomuodosta tai vaatetuksesta. Usealle tavikselle on voimainponnistus jopa se lähiöpubissa hoilattu Peggy. Siksi tuntuu vähän kohtuuttomalta se, millaisen arvostelun kohteeksi moni julkisuudenhahmo joutuu sellaisten ihmisten taholta, jotka eivät ikinä kykenisi edes murto-osaan sen arvostelun kohteen tekemisistä.

Jotkut ovat sitä mieltä, että "mitäs meni julkisuuteen sitten, luulis tietävän, että tuolloin saa kritiikkiä osakseen". Ei se ehkä ihan näinkään saisi olla. Sitäpaitsi moni kärkäs kotikriitikko ja vauva.fi: sivuilla nimimerkin suojissa keekoileva tyyppi vetää yleensä ensimmäisenä herneet nenuun ja vaahtoaa kunnianloukkauksista, jos siihen omaan egoon osuu ihan tuttavankin kritiikki ja sanan säilä, joka ei miellytäkään. Eikös?

Pitäisi aina yrittää muistaa, että suurin osa on yrittänyt parhaansa, on se tuotos sitten musiikkia, puhetta, teatteria, kuvataidetta jne. Ja ihmisen jaksavuus, vireys ja henkinen hyvinvointi vaihtelee, ja se vaikuttaa lopputulokseen ja on silti kiinnostavaa.

Itse aika ajoin pohdin usein ylikriittisenä sitä, että voinko julkaista vaikka maalausharrastukseni tuotoksia. Ne ovat ihan hyviä, mutta se itsekritiikin kynnys aika ajoin tekee kompastelevan ja epävarman olon. Mutta totuushan on se, että jos se minun tekemäni työ liikuttaa, koskettaa ja herättää tunteita yhdessäkin ihmisessä maapallolla, niin silloinhan olen onnistunut. Tämän yritän nyt itsekin muistaa.

Nyt opiskelun pariin. En tiedä, tulenko koskaan enää käyttämään uusia taitojani työelämässä, koska jotenkin en enää halua olla työelämässä,  mutta silti on aina hyvä oppia uusia taitoja. Ja voihan se mieli muuttua. Olen vain huono sietämään mitään auktoriteetteja ja sellaista kellontarkkaa velvollisuuteen perustuvaa tekemistä. Vapaus ja ilo ovat asiat, joita tavoittelen.