On niin helppoo olla onnellinen- vai onko?

 

Toisille onnellisuuden saavuttaminen on ehkä helpompaa kuin toisille. Jotkut ihmiset ovat tyytyväisiä pieniin asioihin, toisille ei riitä mikään. Joillekin voi ehkä lähtökohtaisesti olla helpompaa saavuttaa onnea tuovia asioita elämässään, on vaikkapa edustava ulkonäkö tai kukkaro kunnossa. Toisaalta ns kultalusikka suussa syntyminen ei useinkaan helpota elämää.

En tiedä, miksi itselle tulee jotenkin varallisuus mieleen, kun pohdin onnellisen olon saavutettavuutta. Ehkä siksi, etten ole koskaan voinut elää tuhlailevaa elämää. Olen joutunut välillä niin sanotusti venyttämään penniä, joten koen suurta riemua silloin, kun voin edes hiukan törsätä johonkin ylellisyyteen. Rahalla pystyy toteuttamaan monia asioita ainakin helpommin ja nopeammin. Toisaalta säästäminen ja jonkun asian toteutuminen saattaa tuottaa suurempaa tyydytystä. Usein ihminen alkaa pitää itsestäänselvyytenä niitä asioita, joita saa sormia napsauttamalla. 

Tulikin jotenkin aasinsiltana mieleen eräs jääkiekkoilijan ex-vaimo, Helena K, jolle ei riittänyt ainakaan lehtitietojen mukaan mikään ja lopulta jäi luu vetäjän käteen. Kyseessä tosiaan alle nelikymppinen, terve ja työkykyinen naisihminen, joka tuntui kuvittelevan, että ex-miehen tehtävänä olisi jotenkin säilyttää rouvalle se elintaso, johon tämä oli tottunut. Erohan johtui siis juorulehtien mukaan siitä, että mies petti, mutta rajansa se on kostollakin.

Ulkonäöllä saa kyllä myös avattua ovia, joista jotkut saattavat tuottaa onnellisuutta. Toisaalta hyvännäköisillä ihmisillä on myös suuri vaara joutua väärään seuraan.

Myöskään erityislahjakkuus jossain asiassa ja muiden arvostus ei välttämättä tee yksinomaan onnelliseksi, vaan voi myös ahdistaa. Tulee ehkä tunne, että koko ajan vaaditaan enemmän ja parempaa. Kirjotinkin taannoin edesmenneestä Miki Liukkosesta. Ehkä hän oli jo nähnyt kaiken näkemisen arvoisen, tai näki niin paljon pidemmälle kuin moni muu, eikä jaksanut sitä. 

Olen ennenkin todennut, että liika somemaailman seuraaminen ja kiiltokuviin uskominen tekee ihmisen helposti tyytymättömäksi. Sitä alkaa vertailla omaa, ihan hyvää  elämää toisten elämiin (joista usea somea varten kaunisteltua ja kiillotettua). Oletko nähnyt ns julkkiksella kuvia, joissa hän esiintyisi hompsuisena, vaikkapa AA-kerhon kokouksesta kuviaan postaavana? Tuskin olet. Aina kuvakulmat ovat edustavia ja koti siisti. Jos ei postaa kuvia pitkään aikaan, niin sitten hän useimmiten on kriisissä. Mutta kriisistä kerrotaan vasta sitten, kun on palauduttu terapiasta. Tai Minnesotahoidosta. Tai vankilasta.

Minulla ei ole tosiaan vastausta siihen, että onko helppoa olla onnellinen. Välillä on, välillä ei. Kannattaisi kuitenkin koettaa olla ainakin tyytyväinen. Keskittyä hyvään. Ja on ihan ok myös kritisoida pahoja asioita ja elämän epäkohtia, teennäinen positiivinen ajattelu on vain teennäistä. Musta huumori on aika hyvä keino, jollei vallan ilon kautta jaksa aina mennä.

Itse olen tyytyväinen mm siitä, ettei ole puutetta erityisesti mistään. Olen kohtalaisen terve, ihan hyvinsäilynytkin ikäisekseni, jopa taiteellisesti jonkin verran lahjakas. Aikuiset lapseni voivat käsittääkseni hyvin ja ovat löytäneet/löytämässä paikkaansa maailmassa. Olen naimisissa henkilön kanssa, joka ei ole mikään sarjapettäjä eikä vastuunpakoilija ja saan liitossa olla jokseenkin se, mikä olen. Toki muutama hienosäätöä vaativa asia olisi, mutta silti. Väitän, että elämä on kohdellut minua pääsääntöisesti hyvin. Eikä täydellinen elämä edes olisi kiinnostavaa, silloin voisi sydän pakahtua liiasta onnesta.