Tohtori Höyhen

  Katsoin äsken yhden myyntiedustajatutun messukuvia, ja kylläpäs tulikin taas ikävä omia työvuosia kauppiaana, myyntiedustajana ja puotipuksuna. Parasta oli asiakkaat ja toiseksi parasta se työ vaatteiden parissa. Se vaan on ihanaa. Tyytyväiset vakkariasiakkaat olivat työn suola ja voi miten ihanaa oli purkaa laatikosta ja henkaroida uuden kauden vaatteet.  Taidan uhoilustani huolimatta palata vielä vatebisneksen pariin, kunhan saan muutamat jutut ensin kuntoon. Tosin yrittäjäksi en ryhdy enää ikinä. Myyntiedustajaaikoinakin välillä oikein otti päähän niiden kauppiaiden puolesta, joiden luona reissasi mallistojen kanssa, että miten kädestä suuhun ainakin yksinyrittäjä elää. Alaan on pakko olla palo ja intohimo. Ja sitten tulikin korona. Naiset ei tarvinneet enää yhtä paljon bisnespukeutumista, kun työt muuttui monesti etätyöksi. Myös verkkokauppa syrjäyttää koko ajan kivijalkakauppoja. Silti uskon, että kunnon yksilöllinen palvelu säilyttää aina paikkansa.

  Täytyy tässä nyt jonkin verran selventää sitä, että mikä ideologia minulla on näitä julkaisujani kohtaan. Tämä on minulle jonkinlainen purkautumisväylä, johon voin melko vapaasti kirjoittaa asioita, joita mielessä on, tai mitä sinne kulloinkin putkahtaa, Kirjoitan myös melko avoimesti ja kohdistan myös itseeni kritiikkiä. Olen jo sen verran iso tyttö, että osaan kyllä analysoida syitä ja seurauksia. Vaikkapa sitä, miksi olen nyt ollut alakuloinen oikeastaan jo vuoden alusta asti. Se ei silti tarkoita, etteikö elämässäni olisi myös paljon ilonaiheita. Niitä on helppo hehkuttaa vaikka just siellä fb:ssa tai ig:ssa. Tämä Tohtori Höyhen on siksi paljon henkilökohtaisempi ja vähän mustempikin. Olkoon tämä sitten vaikka itseterapointia. En itse asiassa pidä kauheasti siitä, että joku, joka ei edes tunne minua ja lähinnä voi vain arvailla, millainen henkilö hahmon taakse kätkeytyy, niin alkaa kommentoida sitä, miten synkkä tai harmaa olen joissain kirjoituksissani. En oikeastaan kaipaa myös