Tohtori Höyhen

  (Kuvassa passionhedelmä. Passion= intohimo) Olen viime päivinä pohtinut intohimoa. Olikohan juuri Tom Pöysti, joka Elämäni biisi- ohjelmassa mainitsi siitä, että elämä pitäisi elää intohimolla. Jos ei asiaan ole intohimoa, niin se muuttuu suorittamiseksi. Olen kyllä samaa mieltä.  Enkä nyt oikeastaan pohdi rakkaussuhteita vaan lähinnä koko elämää. Olisi esimerkiksi todella ihanaa, jos olisi työ, johon menee innostuneena ja intohimolla ja asenteella että "tuskin maltan odottaa". Intohimoton pakkopulla on todellakin pakkopullaa. Tiedän tunteen ja niin varmaan moni muukin. Olen myös omassa elämässä huomannut, että pysyäkseen onnellisena (joka mielestäni eräs elämän suurimmista tarkoituksista), niin täytyy aktiivisesti pitää huoli siitä, että siinä kalenterissa on riittävästi ohjelmaa ja  vapaa-ajan menoja. Ei liikaa, mutta sopivasti. On tärkeää, että tapaa ystäviä ja käy erilaisissa tapahtumissa, eikä jämähdä kotiin ja samoihin rutiineihin. Sekään ei ollut mikään itsestäänselv

  Maanantaina, 23.10, uutisoitiin, että yrittäjä, tanssinopettaja Aira Samulin oli menehtynyt Meilahden sairaalassa kunnioitettavassa 96-vuoden iässä. Vielä viikkoa aikaisemmin hän oli ollut mukana seuraamassa Tanssii tähtien kanssa- ohjelmaa. Jokainen tiesi ja osa ainakin luuli tuntevansa Airan. Hänestä on myös kirjoitettu palstatolkulla lehtijuttuja ja muistaakseni kirjoitettu kirjojakin. Olipa hän elokuvassakin mukana. Erittäin mielenkiintoinen ja valovoimainen persoona, joka kiinnosti vuosikymmenestä toiseen. Hän ehti tekemään elämässään kyllä tavallista enemmän asioita kuin moni keskivertotallaaja. Ja toki noin monen eletyn vuosikymmenen aikana ehtiikin moneen mukaan, jos on aktiivinen. Arvostan. Oma anoppini lähes samanikäinen, ja hän puolestaan käyttänyt viimeiset 25 vuotta lähinnä vanhojen asioiden vatvomiseen, kiukutteluun ja paikallaan istumiseen (nykyään makaamiseen). Toki hyvä peruskunto ja terveys edesauttaa sitä, että voi vanheta ja silti pysyä elämässä kiinni. Airahan ol

  Seuraan ig:ssa muutamaa suomalaista kuvataiteilijaa ja laulajaa. Yleensä piiri pieni pyörii, ja nämä julkisuudestakin eri tavoin toisilleen tutut näköjään myös sekä seuraavat että kommentoivat toistensa tekemisiä että  ovat muutenkin tekemisissä. Virkein väki pyörii ikähaarukassa plus-miinus 40 v. Kyllä sillä on oikeasti ainakin verkostoitumisen kannalta merkitystä, että missä asuu ja elelee. Joku Taka-Hikiän tai Vääksyn vireä kulttuurielämä ei ole ehkä ihan sama asia kuin pääkaupunkiseutu (ei siis mitään henkilökohtaista Taka-Hikiää tai Vääksyä vastaan).  Pääkaupunkiseudulla asuvat törmäävät väkisinkin toisiinsa ja saavat toisiltaan myös virikkeitä sekä kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin. Sellaisia "seurapiirejä" syntyy väkisinkin. Kuten aikoinaan hengailivat yhdessä Gallen-Kallelat ja kumppanit. Eli kyllähän nämä nykyiset taiteilijat ja somevaikuttajatkin tekevät nyt sitä historiaa, jota ehkä ruoditaan sadan vuoden päästä. Ei toki ehkä enää samalla tavalla kuin me nyt, kosk

  Aki Kaurismäen elokuva "Kuolleet lehdet" on klassisen pelkistetty rakkaustarina, kuten useissa teksteissä (arvostelut, wikipedia jne) mainitaankin. Kävin eilen aika ex tempore katsomassa sen tyttäreni kanssa. Pyörimme torilla ja pohdimme, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Minulla oli laukussani muutama elokuvalippu, jotka olin aiemmin päivällä hakenut ammattiliiton toimistolta jäsenetuhintaan, ja tytär alkoi tutkia puhelimesta Finnkinon tarjontaa. Huomattiin Spede-elokuva, joka oli juuri alkamassa ja ajateltiin  mennä sinne. Tosin tytär, reilu 20 v, kysyi että "kuka on Spede". Eihän hän ole ikinä katsonut mitään Speden Spelejä ja tai muitakaan, koska Spede kuoli syyskuussa 2001, jolloin tyttäreni ei ollut vielä syntynytkään. Laukkasimme vauhdilla elokuvateatteriin ja huomattiin että "Kuolleet lehdet" menossa myös. Vaihdettiin siis lennosta suunnitelmaa. Ehdimmekin sinne, koska mainokset olivat vasta loppumassa, kun kirmasimme lähes tyhjään saliin popcorn-tött