Tohtori Höyhen

 Tavattiin pitkästä aikaa yhden ystäväni kanssa lounaan ja kesälomapäivän merkeissä. Livetapaamisesta siis oli hiukan jo kulunut aikaa. Tämä ystävä sanoi minulle, että huomaa, että olen ollut vähän masentunut (tai ainakin alakuloinen). Että en ole aivan oma, vauhdikas itseni, vaan hiukan vaisu. Olenkin muutaman kuukauden ajan katsellut asioita jotenkin ulkopuolelta. Nyt tuntuu, että alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Koiranpennulla ollut siihen iso osuus. Tosi pitkään edellisen koiran menehtymisen jälkeen mikään ei tuntunut oikeastaan miltään. Toki siinä oli muitakin vastoinkäymisiä, kuten silmäsairaus seurauksineen ja myös sellainen yleinen kyllästyminen kaikkeen. Ihan kaikkeen. Silti nousen aina aamuisin mielelläni. En koe tarvetta jäädä peiton alle murehtimaan maailmaa. Olen tarvinnut toisaalta rauhaa ja samaan aikaan kyllästynyt siihen rauhaan. Joka kesän alussa minuun iskee stressi. Että tapahtuuko "tarpeeksi". Tiedän, sairasta ja ylisuorittavaa ajattelua tuokin.  No, kesä on

 Nyt on uusinta uutta esittää itsestään somessa meikitön kuva. Luonnollisuudesta on tehty "uusi musta". Toki hyvä niinkin, mutta vähän tulee tästäkin outo olo. Eli että ihan norminaaman näyttäminen on ennakkoluulotonta ja rohkeaa!? Haloo! Meän ollaan perinteinen saunakansa. Meikittömänä esiintyminen ainakin ollut ihan tavallista. Maailma on kyllä melko sekaisin mielestäni. Alkaa tuntua, että voisi itsekin lopettaa kohta koko somen käytön plus iltapäivälehtien lukemisen, KOSKA alkaa ahdistaa elämän pinnallisuus oikein hitosti. Samalla tavalla voisi sitten jättää filtterit ehkä pois siitä täydellisen elämän esittelystä. Mutta kuka sitten haluaa katsoa sotkuisia koteja, pesemättömiä astioita tai laskupinoja? Ehkä joku. Mutta uskon helposti, että ihmiset ahdistuvat siitä, kun "kaikilla muilla on niin täydellistä paitsi minulla". Jonka jälkeen ei osata iloita omassa elämässä oikein mistään. Kevennyksenä täytyy laittaa eräs lukemani kommentti. Pirkko Arstila kommentoi, et

 Oltiin tässä taas jokunen päivä vaunun kanssa leirintäalueella. Se on ihan rentouttava keino päästä pois kotinurkista. Toinen rentouttava aktiviteetti olisi varmaan veneilykin, mutta siihen ei riitä omat taidot ja puolisoa koko homma ei kiinnosta. Ehkä siksi, kun pitää ajella melko selvinpäin (vitsivitsi). Veneilyn sosiaalinen puoli kyllä kiinnostaisi myös. Ehkä sitten joskus. Mutta asuntovaunun kanssa kyllä selviää pienemmillä kustannuksilla. Näin luulen. Se campingalueelle asettuminen on aina oma projektinsa. Ensimmäinen perheriita saadaan yleensä aikaiseksi sen katoksen asentamisesta paikoilleen. Ruokaa meillä on myös aina liikaa mukana, ja sitten se määrä ei tunnu mahtuvan minnekään. Mutta onhan hyvä varautua esim ydinsotaan. Sitten kun on kaikki paikoillaan, myös se kenkkuileva pöytä koottu, niin voikin istahtaa ja ihmetellä muutaman päivän ajan. Tarjolla on mm uimista ja uikkarisaunaa. Grillaamista. Lettuja. Tiskaamista. Kemsun tyhjennystä. Veden hakua. Radiomusiikkia. Koiran kä

 Jotkut meistä kokevat olevansa parempia kuin muut. He eivät ehkä itse näe asiaa asiaa niin,. Ehkeivät huomaa lainkaan, kuinka nostavat itseään jalustalle. Kaikki heidän sanansa ja tekonsa kuitenkin näytävät luonteen todellisen puolen. Empatiaa riittää siihen asti, kun kaikki sujuu heidän toiveidensa mukaan. Jollei, lämpö vaihtuu totaalikylmyydeksi. Näillä "parempi kuin muut"- henkilöillä on monta tapaa toimia. He ovat salailun ja vehkeilyn mestareita, mutta se kaikki puetaan näennäisen sivistyneeseen käytökseen. Jopa ystävällisyyteen He eivät jätä jälkiä. Enkä nyt tarkoita välttämättä jäljillä mitään väkivaltaa. Paitsi ehkä henkistä. He eivät jätä jälkiä, eli toimivat kuin ammattirikollinen, jota ei saada kiinni. He ovat myös mestareita muiden syyllistämisessä. He rakastavat ihailun paisteessa olemista ja siksi se kulissien romahtaminen on pieni maailmanloppu. Näennäinen vapaamielisyys on pohjimmiltaan ahdasta ja ankaraakin sääntöjen noudattamista, ja vapaamielisyys on vallo

 Päivitin hiukan tietojani tuonne työvoimahallinnon sivulle. Siellä on siis kohta, jonne voi laittaa haluamiaan tietoja (koulutus, kokemus, toiveala), ja työnantajat voivat selailla niitä ja löytää haluamiaan työntekijäehdokkaita. Toisaalta mielestäni sinne kannattaa kirjata vain asioita, joita haluaa julkisesti näyttää. Itse laitoin oikeastaan pari tärkeintä tutkintoa, jotka olen suorittanut ja pienen esittelyn.  Käytännössähän on niin, että olen aikaisintaan käytettävissä vasta sitten, kun olen käynyt siellä kaihileikkauksessa, joka toteutunee syyskuussa. Poistin itseni nyt ainakin toistaiseksi eräästä kuntarekryjärjestelmästä, eli en ole nyt käytettävissä toistaiseksi, eli minulle ei tule ehdotuksia eri päiväkotisijaisuuksista. Olen tullut siihen tulokseen, että oman jaksamisen kannalta on turha ängetä paikkoihin, joissa kokee lähinnä vain stressiä. Voihan olla, että oma jaksaminenkin taas jossain kohtaa muuttuu, mutta nyt on näin. Edelleen minua kiinnostaa vaatteet ja myynti. Se on

 Tällä viikolla saimme kuulla suru-uutisen: tuttavamme oli menehtynyt lyhyen sairauden jälkeen. Sai diagnoosin keväällä ja muutama kuukausi oli luvattu elinaikaa. Vielä pari, kolme viikkoa sitten nähtiin, kun he saapuivat puolisonsa kanssa veneilemästä ja vaihdettiin muutama sana. Viimeiseen saakka kulki ihmisten ilmoilla sähkömopollaan.  Meitä yhdisti sellainen hyvänpäiväntuttavuus ja naapuruus. Lapsemme leikkivät jonkin verran keskenään pieninä ja  pääsivät samaan aikaan ylioppilaiksi. Perheen miehillä oli keskenään joitain bisneksiäkin, kun molemmat yrittäjiä. Kuolema on mystinen asia. Kuin katsoisi valokuvaa ennen ja jälkeen. Yksi toisensa perään sammuu tähti, vaikka maisema pysyy muuten samana. Ja tietysti syttyy uusia tähtiä. En tiedä, miten sitä itse osaisi elää, jos tietäisi kuolevansa muutaman kuukauden sisällä. Kai sitä koettaisi elää mahdollisimman normaalia elämää. Laittaisi asioita kuntoon lähinnä jälkeenjääneitä ajatellen. Polttaisi ehkä vanhat päiväkirjat :) Kyllä eilen

 (Kuvassa Pekka Puupää- elokuvajuliste vuodelta 1953) Olen kirjoittanut aiemminkin blogissani puheliaasta serkkupojastani, joka soittelee mielellään, varsinkin napattuaan muutaman oluen. Puhuu, ei kuuntele. Serkku oli tällä viikolla yhtenä päivänä yrittänyt soittaa. En vastannut. Vähän myöhemmin laittoi whatsuppiin pari valokuvaa. Oli taas siis autotallissaan tuhtaamassa jotain, ja yleensä joi samalla jotain ja tunnelman noustessa halusi kommunikoida tavalla tai toisella. Vastailin erittäin lyhytsanoisesti näihin whatsup-viesteihinkin. Tästä serkku ilmeisesti veti herneet nokkaan, kun häntä ei huomioitu tarpeeksi. Nimittäin seuraavaksi pärähti viesti: "Te ette kouluta koiraanne". Ja vuolas selitys siitä, kuinka heidän jo edesmennyt koira koulutettiin kunnolla, että täällä pohjoisessa on sellainen tapana, painoi koira sitten 4 tai 40 kiloa. Hmmm...tässä kohtaa alkoi jo Tohtori Höyhenelläkin verenpaine nousta. Juu, meillä tosiaan on koira. 12 viikkoa nuori. Jota serkku ei ole e

 Olen kyllästymiseen saakka kirjoittanut työelämästä, ja kirjoitan taaskin. Tänä aamuna mietin sitä, että eipä ole kehitys kyllä kauheasti kehittynyt työmarkkinoilla. En tiedä, kenen syy. Ammattiliitotkaan eivät ole kauheasti pystyneet asiaa auttamaan.  Kaupan alalla vuodesta toiseen suositaan osa-aikaisuutta ja myyjäparat eivät elä palkallaan ilman tulonsiirtoja. Hoitoalalla taas kato käy. Työntekijät väsyy, palkka on kuulemma paskahko ja henkilökuntaa aivan liian vähän. Itsekin suorittanut loikkia sinne hoitoalallekin, tosin päiväkodeissa, ja täytyy kyllä sanoa, että harva jaksaa sitä maailmaa. Sielläkin henkilökuntaa aivan liian vähän lapsimäärään nähden ja paljon sairaslomia, Siellä tulevat levottomaksi sekä lapset että työntekijät. Työelämä muutenkin muuttunut ja koko ajan huonompaan suuntaan. Pankeissa et saa palvelua, vaan sinut on pakotettu hoitamaan pankkiasiasi itse tai niin, että roikut puhelimen päässä saadaksesi apua. Sama vakuutusyhtiöiden, työkkärin, kelan ja verotoimist

 Varasin ajan lääkäriltä. Tänään menen sinne ja toivon saavani apua masennukseen. Olen tajunnut, että tämä alakulo on asia, joka ei omin neuvoin välttämättä parane. Se koirani kuolema toi pintaan monia asioita. Tuli univaikeuksia, tuli ärtymystä ja riittämättömyyden tunnetta. Ennen melko hyvä itseluottamukseni mureni pikku hiljaa. Näin kaikkialla vain kauniita ja menestyneitä ihmisiä. Laitoin kaikelle hintalapun. Uskoin että ne ihmisten tarinat ja kiiltokuvat somessa olivat totta. Että on ihmisisiä, joilla ihan kaikki on hienosti ja kauniisti, mutta että minä en ole se ihminen. En kuulu joukkoon. Tulin sokeaksi kaikelle sille hyvälle, mitä minulla on. Vertailin itseäni ja omaa elämääni muiden elämään. Sillä tavalla en ole masentunut, ettenkö jaksaisi nousta aamuisin. Pidän aamuista ja joka aamu laitan itseni kuntoon, vaikkei olisikaan mitään menoa. Tietty säännöllisyys elämässä sopii minulle. Mutta ei se, että asiat jatkuvat muuttumattomina vuodesta toiseen. Pitäisi olla myös kunnon lo

 Tuttavani tekee kuvataidetta. Tekee lähinnä abstraktia taidetta, ns sisustustauluja. On maalannut Suomessa ja maailmalla ja ymmärtääkseni menestynytkin. Takana ei siis ole alan virallista koulutusta, ei siis suoritettua ammattitutkintoa, mutta hän käyttää itsestään nimitystä Kuvataiteilija.  Tiukkapipoisessa taidemaailmassa ei ilman tutkintoa voi kuitenkaan olla näissä virallisissa kuvataiteilija- tai taidemaalariluetteloissa (jonne ei käsittäkseni ole päässyt lahjakas Katariina Sourikaan). Sinänsä asialla ei ole tuttavallenikaan varmaankaan suurtakaan merkitystä, koska pärjää elämässään oikein hyvin. On varakkaasta perheestä ja kaunis ulkonäkö sekä kielitaito avannut taatusti ovia, jonne ei joku Taina Tavis pääsisi millään. Tai ei ainakaan yhtä helposti.  Tämäkin tuttavani saanut perhetaustansa avulla töitään helpohkosti paikkoihin, jonne moni ammattilainenkaan ei ole helposti päässyt. En ole mikään tutkintojen yliarvostaja, vaikka tekstin perusteella saattaa tullakin se kuva. Ihmist

 Kotipaikkakunnallani lenkkeilee eräs vanhempi rouva, joka aiheuttanut hämmennystä käytöksellään. Ilmeisesti pelkää koiria ja nyt sitten kuulemma huudellut koiranomistajille ja uhkaillutkin. Tiedän tämän kyseisen rouvan, on entinen asiakkaani, ja olen tullut hänen kanssaan aina toimeen, vaikka hän onkin melko erikoinen persoona. Hän on kertonut asioita entisestä työstään pankissa Helsingissä, sukulaisistaan ja entisestä kotiseudustaan. Hän on siis ollut jo pitkään eläkkeellä, enkä tiedä, mikä sai muuttamaan tänne. Kovin yksinäiseltä vaikuttaa.  No, tämän erikoisen käytöksen vuoksi hänestä ryhdyttiin tänä kesänä kirjoittelemaan paikkakunnan keskustelupalstalla. Ei mainittu nimeä, mutta kuvailtiin ulkonäköä niin tarkasti, että kyllä hänet tunnisti. Kommentit vaihtelivat laidasta laitaan, osa mollasi ja haukkui, osa ymmärsi ja osa pohti, millä tavoin rouvaa voisi auttaa. Osa veikkaili muistisairautta. Joku oli tietävinään, että rouva juo kaljaakin kuin sieni. No, innokkaasta lenkkeilystä

 Mitä jos joskus myöntäisi suoraan, ettei jaksa? Ettei kertakaikkiaan pysty eikä tahdo? Olen nyt omalla kohdallani tutkinut asiaa, kun olen kärsinyt jonkinlaisesta alakulosta, että miksen anna nyt itseni olla, ilman paineita? Miksi kannan huonoa omaatuntoa siitä, että sanon asioille tai ihmisille ei?  Ilmeisesti olen muutenkin siinä vaiheessa, että kynnys hakea apua on vielä liian korkea. Että menisi lääkäriin ja sanoisi vaan että masentaa, auta. Toisaalta on vieläkin  jonkinlainen luulo siitä, että tämä  menee ohi kotikonstein. Että johtuu vaan tietyistä asioista, joita kasaantui ja värit katosivat maailmasta. Toisaalta elämään kuuluu sekin, että välillä on alakuloinen. Joka asiaan ei tarvitse ottaa sitä nappia. Ei aina pidä turruttaa kaikkea lääkkeillä.  Nykyän ainakin nukun jo paremmin. Kiitos kuulunee hauvavauvalle. Tässä voisi nyt ottaa tavoitteeksi sen, että päivä kerrallaan. Että muuten ollaan kuin ellun kanat, mutta asialliset hommat hoidetaan.