Tohtori Höyhen

  Katsoin AREENASTA 3-osaisen dokumentin tanskalaisesta, 54-vuotiaasta Preben Nielsenistä, joka haluaa eutanasian. Hän loukkaantui vakavasti tapaturmassa ja halvaantui kaulasta alaspäin. Dokumentissa seurataan hänen elämäänsä viimeisten kuukausien aikana. Hän joutuu myös matkustamaan Belgiaan saadakseen kuolinapua, sillä eutanasia ei ole sallittua Tanskassa. Lisäksi lupaa eutanasiaan pitää erikseen anoa ja siihen liittyy keskusteluja useammankin lääkärin kanssa. Joka toki ymmärrettävää. Tuntuu tosiaan kohtuuttomalta, että ei ole mahdollista kokea arvokasta kuolemaa omassa maassa, itse valitussa paikassa, läheisten ympäröimänä. Nielsen joutuu tekemään hankalan ja kivuliaankin lentomatkan, eikä hänen riepottelunsa pyörätuolista toiseen ja lentokoneen penkkiin ole mitään kaunista katseltavaa. Hänellä on hiukan tuntoa olkapäissä ja kivut ovat kovat liikuteltaessa. Siinä on useampikin mies nostamassa häntä. Nielsen on keskustellut asiat läpi läheistensä kanssa. Suurin osa ymmärtää hänen pää

  Huomasinkin, että en ole aikoihin kirjoittanut blogiin mitään. No en toisaalta ole kyllä maalannutkaan mitään. Täysin tuntuu olleen luovat asiat jäissä. Suurin syyllinen taitaa olla tämä minun huhtikuussa alkanut sijaisuuteni päiväkodissa. Melkolailla on mehut pois, kun 8 tuntia touhuaa siellä ilman taukoja. En tiedä, voiko lepohuoneessa vietettyä aikaa sitten kutsua tauoksi. Ehkä. Siellä siis valvotaan pikku pilttien päiväunia. Pakkohan ei ole nukkua, mutta hiljentyä ja rauhoittua pitäisi kuitenkin. Sen työn hyviä puolia ovat mm vapaat illat ja viikonloput. Mielestäni se on suorastaan luksusta. Tänä kesänä aloitimme jo asuntovaunukaudenkin. Onnellisimman hetken pitkästä aikaa koin sunnuntaiaamuna, kun istuskelin koiruus vieressäni vaunun keittiönpöydän ääressä, kuuntelin musiikkia ja katselin kaunista merimaisemaa. Kyllä minusta vielä karavaanari tulee.  Edellisenä päivänä olimme Uudenkaupungin Merefesteillä. Sää suosi ja musiikki ja ruokakin oli hyvää. Nyt on muistona kauniista mut