Tohtori Höyhen

 Nyt on tullut kahlattua läpi vanhaa Kotikatu-sarjaa Areenassa. Sitä on ollut ihana katsoa, ei vähiten ihanan Helsinki-kuvauksen vuoksi.  Sarjan ensiesityksestä aikaa lähes 30 vuotta, ja ajan kulumisen  ja asenteiden muutoksen kyllä huomaa. Sarjassa on esimerkiksi kampaaja Pirkko. Kotoisin Pispalasta, adoptoitu Keniasta. Eräänkin kerran Pirkon ihonväriä kommentoidaan ja sanaa "neekeri" käytellään vapautuneesti. Ja tuohon aikaan se n-sana ei ollut meille tavallisille pulliaisille rasismia. Oli valkolaisia, neekereitä, mustalaisia. Ostettiin neekerinpusuja ja Uncle Ben`s riisiä. Kaikki ei siihen aikaan ollut rasismia, kuten nyt. Tummaihoisia ei asunut vielä kovin paljon Suomessa, ja ne, jotka asuivat, olivat meistä eksoottisia. Asiat ja asenteet muuttuivat kielteisiksi oikeastaan siinä kohtaa, kun ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat. Muistan, kuinka jo tuolloin äimisteltiin, että miksi tulee pelkästään nuoria miehiä ja myös maahantulijoiden saamista sosiaalietuuksista liikku

 The weeping woman, Pablo Picasso 1937. Tuli tässä mieleen, kun omaakin vanhenemista pohtinut, että ei liene ihme, että moni vanhoilla päivillään kiinnostuu huomattavasti itseään nuoremman kumppanin seurasta. Ehkä se oma kuolevaisuus unohtuu nuoremman ihmisen seurassa. Näin naisena on kyllä piristävää se tieto, että on nuorempia miehiä, joita oikeasti kiinnostaa vanhempi nainen. Jo pelkkä teoreettinen tieto asiasta on lohduttavaa. Toki joku raja kai ikäerollakin on. Mun samanikäinen lapsuuskamuni, mies, taivasteli joku aika sitten, että "kyllä sullakin alkaa ikää jo olemaan". Leskeksi jäätyään hän nyt harrastanut muutaman vuoden itseään nuorempia naisia. Leskeys ei johtunut puolison iästä vaan parantumattomasta sairaudesta. Tälle vanhenemiskammoiselle lapsuuskaverilleni meinasin kyllä todeta, että minun ei ainakaan tarvitse juosta koko aikaa vessassa kuten sinun. Hänellä siis ollut eturauhasongelmia ja jotain leikattukin sen vuoksi. On siis 60-luvulla syntynyt mies. En ole tä

 Tohtori Höyhen ihan vaan kaverin puolesta kyselee, että onko ihmisen perusluonteenpiirre se, että halutaan esittää parempaa ihmistä kuin oikeasti ollaan? Kaveri kertoi, että hänellä on anoppi, jonka kanssa tullut juttuun noin 20 vuotta. Menestyksen salaisuus on se, että on muistettu pitää sopivan etäiset välit ja annettu tilaa kummallekin. Kaverin miehen veljenvaimo on myös miniä tälle kaverin anopille. Kutsutaan häntä nyt vaikka nimellä "Miniä B". Tämä miniä B ei ole ollut niin helpoissa väleissä anoppiinsa kuin mitä kaverini. Sanan säilä on viuhunut puolin ja toisin, eikä ole kummaltakaan puolelta peitelty vastenmielisyyden tunteita. Miniä B:llä on kaverini mukaan ollut aina jotain myrkyllistä sanomista anopista. Anoppi puolestaan piti Miniä B:tä vilpillisenä ja epäaitona ihmisenä. No, tämä iäkäs anoppi on nyt jo vanha ja huonokuntoinen ja hoitokodissa. Kaverini oli huomannut, että hoitokodilla on fb-sivu. Sinne oli laitettu kuva, jossa anoppi istuu pöydässä ja hänen synty

 Tohtori Höyhen eli alter egoni on pohtinut myös, että olisiko masentunut, kun aika paljon on sellaista asioiden kyseenalaistamista ollut jo kauan. Mietinnän lopputulos on: en ole masentunut. Nousen joka aamu mielelläni sängystä. En nuku muutenkaan koskaan pitkään, koska jotenkin tuntuu, että jos ei päivää aloita aamusta, vaan lötköilee sängyssä pitkään tai nukkuu väkisin, niin silloin oikeasti masentuu, jos on siihen vähäjkään taipuvainen. Ainakin alakuloistuu. Olen nopeasti kyllästyvä, olen myös nopeasti ahdistuva. Nukun huonosti aina su-ma välisen yön, jos seuraava päivä työpäivä. Ahdistun menoista, jotka tapahtuvat iltapäivällä tai illalla. Haluan tehdä kaiken siten, että se tekeminen alkaa aamulla. En pidä oikeastaan mistään sellaisesta tekemisestä, joka on jonkinlainen pakko tai velvollisuus. Eri asia on sitten sellaiset jutut ja intohimon kohteet, jotka oikeasti ilostuttavat ja antavat sisältöä. Tämä korona-aika on oikeasti ollut melko raskas. Alussa oli kivaakin se pakollinen p

 Itse satu Laiska-Jaakko menee näin:  Satu on nimeltään Laiska-Jaakko. Se on englantilainen kansansatu, mutta tarinaa rikkaasta tytöstä, joka ei ole koskaan nauranut, kerrotaan myös Grimmin veljesten sadussa Kultainen hanhi. Laiska-Jaakko on köyhä poika, joka saa palkaksi talonpojalle tekemästään työstä kolikoita, maitoa, juustoa, kissan, mutta hän kantaa palkkansa kotiin aina väärällä tavalla niin, että menettää sen. Lopulta hän saa palkakseen aasin, jonka hän kantaa kotiin selässään. Rikkaan miehen tytär, joka ei ole koskaan nauranut, näkee tämän ja räjähtää nauramaan. Tyttären isän lupauksen mukaan Jaakko saa tytön vaimokseen eikä hänen enää koskaan tarvitse tehdä töitä. Tämä johdantona siihen, että myönnän suoraan, että minusta on tullut laiska ja mukavuudenhaluinen. Reippaudenkin kyseenalaistin jokin aika sitten.  Tämä asia taas korostui ja nousi eteen eilen, kun olin silmäsairauteni vuoksi lääkärissä. En siis sillä varsinaisella hoitavalla lääkärillä, jota menen taas tänään tapaa

 Minusta lähti iso pala. Silmät täynnä kyyneleitä, leukaperiä kiristää itku, suru ja kaipaus. Karvakamu, jonka kanssa elin monta vuotta, ei enää ole kanssani. Ei enää yhteisiä lenkkejä, ei hassuttelua, ei yhteisiä rutiineja. Korjailen pikkuhiljaa pois kotoa hänen tavaroitaan. Pesen kuljetuskopan, pyykkään lepotyynyt ja kupit. Mietin, säilytänkö kuivamuonat  vai en. Tytär sanoo, että hauvelin pehmoleluihin ei saa koskea.  Rakkaalla karvakamullani petti sydän. Toivon jotenkin, että minunkin sydämeni pettäisi. Vaikka ehkä en kuitenkaan. Kukaan ei enää laukkaa perässäni, kun menen yläkertaan. Kukaan ei enää vingu viereen sänkyyn. Jopa aura-auton haukkumista on ikävä. Kadehdin jokaista, joka tuolla kulkee koira hihnan päässä.  Voi kuinka toivon, että kuolemassa olisi peruutusnappula. Ei valitettaavasti ole. En tiedä, täyttyykö tämä tyhjä kohta minussa enää koskaan. Ehkä onnelliset muistot sitten joskus, kun en enää jaksa itkeä.

 Kuvassa Henri Matissen maalaus "Elämänilo". Katsoin dokumentin Matissesta ja inspiroiduin. Olen jo pitkään haaveillut, että ryhdyn piirtämään ja maalaamaan. Haluaisin luoda kuviksi tätä runsasta, sisäistä maailmaani. Olen siis aikoinaini saanut hiukan kuvataidekoulutustakin, ja piirtänyt elävää mallia jne. Ajattelin, että en silti pyrkisi noudattamaan mitään sääntöjä tai edes pyrkimään täydellisyyteen, eli täydellisiin mittasuhteisiin ja muuhun, vaan tosiaan ammentaisin sieltä omista haaveista ja mielikuvista, ehkä hiukan naivismin kautta. Olenhan tarkkailija luonteeltani, ja pistän usein merkille elämän pieniä vivahtaita. Luulen, egttä aiheet eivät lopu ihan heti kesken :) Nyt pitäisi vain aloittaa. Jostakin. Olkoon se vaikka aluksi pientä piirtelyä. Tämä talvi ja oikeastaan joka talvi minulle tapahtuu se, että haluaisin vain olla kotona. Tehdä ruokaa, lukea ja katsoa sarjoja. Ja nyt kävi niin "onnellisesti", että tämä on ollut arkipäivääni reilun kuukauden. Saira

 Kolmas rokote on nyt otettu. Minulla ei ole mitään mahdotonta koronahysteriaa päällä, ja tämän rokotteen otin lähinnä siksi, että jospa tässä pääsisi reissuunkin joskus, ja noudattamalla säntillisesti ohjeita se ehkä onnistuu helpommin. Ymmärrän kyllä melko hyvin niitäkin, jotka kokevat rokotteen ottamisen pakotteena. Täytyy myöntää, että itsekin olin silloin koronaepidemian alkumetreillä sitä mieltä, että tämä voisi hyvinkin olla jokin lääkeyritysten lanseeraama konsti rikastua. En väitä, ettenkö luottaisi länsimaiseen lääketieteeseen, mutta jotenkin ei mene tajuntaan se, että jos esim polio- ja isorokkorokotteiden kehittelyssä meni aikoinaan vuosia (näin ainakin luulen), niin miten ihmeessä näin nopeasti saatiin kehitettyä tähän koronaan sopiva  rokote? Ja onko tästä apua? Niin ristiriitaista infoa sataa useasta eri lähteestä. On kyllä harmillista, että tämä asia on saanut kansakuntaa jakautumaan kahteen leiriin. Osa puoltaa rokotteita, osa kokee ne turhina ja jopa uhkana. Monenmois

Kuvassa on kukka nimeltä Ahkera Liisa. Minä kirjoitan kuitenkin  nyt ihmisistä. Reippaudesta jo kirjoitinkin taannoin, nyt kirjoitan reippaan kaverista ahkerasta. Tuli eräs tapaus mieleen, josta aikaa parikymmentä vuotta. MInua 43 vuotta vanhempi adoäitini oli tulossa meille kylään adoserkkuni kanssa. Matkaa meille heiltä oli tuolloin sen verran, että ajomatkaan kului reilu 3 tuntia. Serkku ajoi. Oli syksy ja äitini oli poiminut kaikki omat ja määrästä päätellen naapurienkin omenat ja ettei mitään menisi hukkaan, kuljetutti ne omenat itsensä ja serkkuni mukana meille. Olin kuvitellut, että viettäisimme mukavaa laatuaikaa jutellen ja oleskellen, koska ei oltu nähty livenä. Mutta toisinhan siinä kävi. Istuimme perkaamassa niitä saatanan omenoita takapihalla, mielestäni tuntitolkulla. Olin aivan kypsä, serkku oli aivan kypsä, mutta ahkera työihminen eli äitini ei nähtävästi ollut. Lopulta serkkuni teki aloitteen, eli sanoi äkkiä että nyt hän ei putsaa eikä leikkaa enää ainuttakaan omenaa,

 Kuvassa oleva, mittatilaustyönä tehty tohtorinhattu maksaa noin 800 eur. Tämä vain sivuhuomautuksena. Nyt itse asiaan: Kun pohtii syntyjä syviä aika ajoin, päähän pälkähtelee monenmoisia mietteitä. Turhia ja tärkeitä. Tänä aamuna, kevyesti elämäntarkoitusta miettiessä, pälkähti päähän sellainenkin kysymys että "miksi meillä on elämä"? Mikä elämän tarkoitus on? Eläminen kai. Entä miksi me ihmiset usein elämme siten, kuin tämä olisi jokin  teatteriesitys, jolla haluamme vaikuttaa yleisöön? Tarkoitan tällä teatterilla sitä, että teemme usein asioita sillä ajatuksella, että mitäköhän ne muut ajattelee tästä. Että olenko hyvä, vai olenko sysipaska ja kenen mielestä mitäkin. Ei ole ehkä rohkeutta tehdä asioita vain siksi, koska haluaa ja voi, piittaamatta kummastelijoista. Samaan aikaan, kun nykymaailmassa korostamme yksilöllisyyttä, matkimmekin toistemme elämää. Karrikoidusti sanoen: vain menestyksellä ja erottautumisella tuntuu olevan merkitystä.  Silti joka toinen nuorehko nain

 "Olepas nyt reipas tyttö", kannusti äiti, kun olin lapsi ja edessä oli asia, jota en olisi tahtonut tai uskaltanut tehdä. Minun nuoruudessani reippauden lisäksi piti olla myös kiltti. Lasten ei sopinut kuulua ja näkyä liikaa. Ihailtuja asioita olivat mm koulumenestys, jokin hyvä harrastus ja siivo käytös.  Tämä ihmeellinen kiltteys ja kuuliaisuus ja huonon omatunnon kantaminen silloin, kun nämä kaksi asiaa eivät toteudu, on monen ikäiseni ja itseäni vanhemman naisen vitsaus. Ehkä miehilläkin samaa, heillä tietysti vielä se raskauttava tekijä, että pitää olla reippauden lisäksi vahva ja miehekäs. Voi olla , että ihmisellä menee koko elämä pyristellessä liiallisesta suorittamisesta irti. Suorittamistahan se tuolloin on, jos ollaan reippaita hinnalla millä hyvänsä. Mennään vaikka pää kainalossa töihin, koska ollaan niin hemmetin reippaita. Tämä asia nyt jotenkin nousi mieleen viimeksi tänään, kun joululoma alkaa loppua ja en ole vielä parantunut näkökykyäni kuukauden vaivannees