Tohtori Höyhen

Lempivuodenaikani kevät on taas täällä, joten olen enimmäkseen onnellinen. Olen myöskin tehnyt sitä sijaisuutta päiväkodissa, joten huomaan, etten jaksa iltaisin enää harrastaa vaikkapa kirjoittamista ja maalaamista. Näennäisen helppo ja rutiininomainen työ lasten parissa vie kyllä mehut. Onneksi työyhteisö on toisiaan tukeva ja lapsetkin kivoja. Tosin muutamasta ipanasta voisi kääntää volyymit hiljaiselle. Hyvin alkanut kuntokuurini jotenkin "jäi" pois, kun en enää ehdi punnita ruokia ja laskea kaloreita. Tosin syön käsittääkseni melko terveellisesti, koska syön töissä lounaan joka päivä. Koiran kanssa lenkkeilen 2-3 kertaa päivässä ja töissä olen myös ulkona paljon.  Minulla ei ole mitään erityistä tarvetta enää tarkkailla painoani, nähtävästi olen ja pysynkin normaalipainoisena, vaikka aina toivoisin olevani timmissä kunnossa, mutta haaveeksi on jäänyt. Toisaalta en jaksa oikein tajuta jatkuvia ohjeita siitä, miten milloinkin pitäisi tai ei pitäisi syödä. Syömisen pitäisi

  Somen ihmeellisessä maailmassa tulee esiin usein ns keloja, joissa ihmiset ovat kuvanneet tavallista elämäänsä. On pari aihetta, jotka jotenkin pistävät silmään. Toinen on vaikeasti vammaiset lapset ja toinen on kuolleen ihmisen kuvaaminen. Olen itse aikoinaan tehnyt vaikean päätöksen. Odotin Downin syndroomaa sairastavaa lasta. Geenivirhe siis paljastui lapsivesipuntion yhteydessä. Päädyin raskauden keskeyttämiseen. Tämä oli mieheni ja minun yhteinen päätös. Toisaalta tunsin itseni murhaajaksi ja toivoin, että en olisi ikinä mennytkään lapsivesitutkimukseen. Kuitenkin järkisyyt johtivat päätökseen. Meillä molemmilla oli jo ikää sen verran, että huolestutti sekin, kuka pitää vammaisesta lapsesta huolta sitten, kun meistä aika jättää. Tämän jälkeen sain kaksi tervettä lasta. Lääketiede tekee nykyään ihmeitä. Pienenpieniä, liian aikaisin syystä tai toisesta syntyneitä pienokaisia pelastetaan. Myös sellaisia vauvoja pelastetaan, joiden elämänliekki sammuisi ilman jatkuvaa lääkitystä, he

 Tänään, Palmusunnuntain aamuna, lähdin aamulla varhain kirkkoon. Kuoron, johon liityin syksyllä, oli määrä esittää muutama laulu jumalanpalveluksen aikana, ja meillä oli tarkoitus harjoitella tunnin verran ennen kirkonmenoja. Näin teimmekin. Olimme me myös sopineet etukäteen pukeutumisesta. Miehillä oli mustat puvut ja violetti solmio ja meillä naisilla kuorotunikat huiveineen. Vaikka olenkin perusolemukseltani jännittäjä (esiintyminen, uudet asiat jne), niin tällä kertaa en jännittänyt lainkaan. Olo oli ainoastaan rauhaisa ja tyyni. Plus iloinen mieli siitä, että tämä lauluharrastus tuli aloitettua vuosikausien pohdinnan jälkeen. Eräänä kappaleena lauloimme Petri Laaksosen kappaleen "Hoosianna, laulakaa". Sitä oli riemukas laulaa, se oli jotenkin niin "kohottava" kappale. Uskoakseni rippileireilläkin varsin suosittu. Tällaisina hetkinä toivoo, että olisipa vielä tallella sellainen lapsenusko. Sellainen, että jossain "yläkerrassa" se partasetä ratkaisee k