Itsenäisyyttä ja aaltoliikettä.

 

Eilen tuli katsottua jonkin aikaa Linnan juhlia, lähinnä sitä kättelyosuutta ja myös sitä, kun presidenttipari keskusteli sotien veteraanien ja lottien kanssa. Presidenttiparillehan tämä oli heidän viimeinen isännöintinsä näissä merkeissä. Jään kyllä kaipaamaan tätä pariskuntaa.

Suomihan itsenäistyi 6.12. 1917, eli on nyt 106-vuotias. Sodan veteraaneja on enää kourallinen, nuorimmatkin jo lähes 100-vuotiaita. Oli kyllä aivan käsittämätöntä katsella ja kuunnella näitä juhliin vielä saapumaan kyenneitä henkilöitä. Aivan käsittämättömän terävä järjenjuoksu, ei voi kuin ihailla. Tietenkin he edustivat pyramidin huippuja, olihan paljon niitä, jotka invalidisoituivat ja traumatisoituivat loppuiäkseen. Ei tuohon aikaan varmaankaan ollut tarjolla mitään erityistä psyykkistä apua, luulisin. Ja toisaalta moni halusi sulkea mielestään menneet kauhut, eli ei halunnut puhua niistä lainkaan. Sitten se  kaikki purkautui jotenkin. Raivona, perheväkivaltana, puhumattomuutena, masentuneisuutena. Ja kyllähän monille tuli myös huumeriippuvuus, niistäkään asioista ei kauheasti huudeltu.

Tässä mittakaavassa ne nykyihmisen ongelmat tuntuvat melko mitättömiltä, mutta toki yksilö on aina yksilö. Kuitenkin ihmiset olivat tottuneet ennen kovaan työhön ja tietynlaiseen niukkuuteen. Nykyihminen ahdistuu melko turhistakin asioista ja aiheuttaa usein itse itselleen ongelmia mm sillä, että vertailee omaa elämäänsä toisten elämään. Some on vielä pahentanut asiaa siltä osin, että moni kaunistelee ja esittää vain hyviä puolia itsestän ja elämästään ja joku sitten menee ja nielee kaiken pureksimatta. Toisaalta somessa on se hyvä puoli, että sieltä saa myös vertaistukea ongelmiinsa.

Olen itsekin masentunut aikoinaan niinkin "pienestä" (jonkun mielestä) asiasta kuin rakkaan lemmikin menettämisestä. Itseä auttoi se, että hain ammatillista keskusteluapua ja sainkin. Se auttoi minulla.

Joskus vaan ihmetyttää, kun ihmiset kertovat käyneensä vuosikausia terapiassa. Sitten on kuulemma saatu äitisuhde kuntoon ja monin tavoin "löydetty" oma ääni. Milloin mitäkin. Sitten saa lukea samaan aikaan, että todella syvällä suossa olevat eivät saa apua, vaikka todella tarvitsisivat.

Kuulostan nyt tuomitsevalta, sorry, mutta joskus tuntuu, että monilla touhu on välillä sellaista terapiapalvelujen ´viihdekäyttöä. Eikö muka samoja solmuja saa päässään auki vaikkapa sillä, että juttelee ihmisille tai kirjoittaa? Yrittää ikäänkuin itse auttaa itseään. Ahdistuksen purun seurauksenahan on maalattu moni taulu, kirjoitettu menestyskirjoja ja sävelletty ikonista musiikkia.

Tai miksi jäädään vuosiksi potemaan pahaa oloa sellaisiin suhteisiin tai työpaikkoihin, jotka ajavat hulluuden partaalle? Kaikista konflikteista ei vaan voi aina selvitä voittajana. Ja elämään kyllä tosiaan kuuluu se, että välillä on yksinäistä, tylsää ja harmaata. Yleensä jossain vaiheessa tulee taas mukavampia jaksoja. Se on sitä elämän aaltoliikettä, jota ei voi lääkitä pois.