Tohtori Höyhen

  Käyn joka aamu varhain koiran kanssa pienellä kävelylenkillä pienessä metsässä, jolloin yleensä aivot levänneet ja ajatukset kirkkaat. Metsä on ollut ilahduttavan valoisa jo pitkään, kiitos lumipeitteen, joka pysynyt. Tänä aamuna pohdin, jälleen kerran, sitä, miten tärkeää on, että vaikka elääkin parisuhteessa, niin on myös oma elämä. Omat kaverit, omat menot, omat harrastukset.  Hiukan yli vuosi sitten aloittamani kuoroharrastus on kyllä tuonut mukanaan paljon. Muistan, mitä ihan viime hetkiin saakka olin valmis perumaan koelauluun menon. Jännitti. Silti menin. Pääsin kuoron mukaan, kuten kaikki muutkin koelaulaneet ovat päässeet sinne. Alussa tunsin pitkään ulkopuolisuutta ja vähän ärsyttikin kahvinkeittovuorot yms. Kunnes siihenkin tottui. Olen kuoron kanssa laulanut mm Vappuna puistossa, sairaalan vuodeosastolla, vanhusten palvelutalossa. Muutamaan otteeseen kirkossa, Turun tuomiokirkon rappusilla ja ravintoloissa. Nyt viimeksi kahdessa eri konsertissa kahdella eri paikkakunnalla

  Eilen tuli katsottua jonkin aikaa Linnan juhlia, lähinnä sitä kättelyosuutta ja myös sitä, kun presidenttipari keskusteli sotien veteraanien ja lottien kanssa. Presidenttiparillehan tämä oli heidän viimeinen isännöintinsä näissä merkeissä. Jään kyllä kaipaamaan tätä pariskuntaa. Suomihan itsenäistyi 6.12. 1917, eli on nyt 106-vuotias. Sodan veteraaneja on enää kourallinen, nuorimmatkin jo lähes 100-vuotiaita. Oli kyllä aivan käsittämätöntä katsella ja kuunnella näitä juhliin vielä saapumaan kyenneitä henkilöitä. Aivan käsittämättömän terävä järjenjuoksu, ei voi kuin ihailla. Tietenkin he edustivat pyramidin huippuja, olihan paljon niitä, jotka invalidisoituivat ja traumatisoituivat loppuiäkseen. Ei tuohon aikaan varmaankaan ollut tarjolla mitään erityistä psyykkistä apua, luulisin. Ja toisaalta moni halusi sulkea mielestään menneet kauhut, eli ei halunnut puhua niistä lainkaan. Sitten se  kaikki purkautui jotenkin. Raivona, perheväkivaltana, puhumattomuutena, masentuneisuutena. Ja ky