Tohtori Höyhen

  Viime kuukausien uutisoinnit olleet sellaisia, että oikeastaan ei haluaisi tietää asiasta mitään. Silti järki sanoo, että asia koskettaa meitäkin (ja on jo koskettanutkin) ja on myös syytä varautua pahimpaan. Onkohan tosiaan totta, että itänaapurin Mr P on vakavasti sairas (no mieleltään ainakin, se on tullut selväksi), ja että hänelle tuntuu olevan aivan sama, vaikka kokonainen kansakunta tuhoutuisi, kun hän itsekin kumminkin kuolee pian? Jos hänen tarkoituksensa on jäädä historiankirjoihin, niin eipä taida tulla pahemmin suosiota ja suitsutusta, vaan maine tulee olemaan samanlainen kuin mitä oli henkisellä oppi-isällään Mr H:lla. Putler ja Hitler. Pienet ärhäkkäät ukot suurine egoineen ja mielenvikoineen. Se, mikä minua oikeastaan eniten mietityttää, on se, että ensinnäkään ei olisi millään voinut kuvitella, että vielä näennäisen sivistyneellä 2020-luvulla ajaudutaan oikeasti sotatilaan ja ihmisoikeusrikkomuksiin täälläkin maailmankolkassa. Jotenkin sitä odotti ja oletti, että kun

  Joskus sitä miettii, että miksiköhän ihan täysjärkisenkin oloinen ihminen alkaa opiskella papiksi. Ymmärrän kyllä, että alassa houkuttaa se, että saa olla monenmoisten tilaisuuksien seremoniamestarina ja varmaan saa eritavalla yleistä arvostusta ja ihailua kuin joku vähemmän leimaavassa ammatissa toimiminen. Ja työolotkaan nyt eivät ole sieltä raskaimmasta päästä. Mutta silti: kuinka moni papeista oikeasti uskoo? Ja jos uskoo, niin siltä pohjalta varsinkin hämmästyttää. Kyse on kuitenkin nimenomaan sitoutumisesta uskomuksiin. Joku tylympi voisi todeta, että sama kuin opiskelisi joulupukkitiedettä. Kristinusko perustuu kuitenkin kuulopuheisiin ja ihmisten kirjoittamaan teokseen. Ja ihminenhän muokkaa asiat aina oman mielensä mukaiseksi. Ymmärrän kyllä hyvinkin sen, että opiskellaan eri uskontoja. Sehän on kiinnostavaa ja osin myös historianopiskelua. Itseä ehkä kiinnostaa eniten buddhalaisuus. Tosin siitäkin kiistellään, onko kyseessä uskonto vai elämänfilosofia. Ihan sama minulle. Bu

  Kuoroharrastus on oikeastaan antanut sitä, mitä kuvittelinkin. Eli aina, kun sinne saa kerran viikossa rahdattua luunsa, niin mieli on hyvä. Sosiaalisen kanssakäymisen lisäksi tärkein juttu  on se, että oma äänenkäyttö on parantunut. Aina ennen harjoitusten alkua tehdään myös erilaisia ääni- ja rentoutusharjoituksia. Osa porukasta on laulanut yhdessä yli 30 vuotta, mutta kyllä koen, että minut on otettu hyvin joukkoon. Nyt tosin harjoitellaan kirkkokensertteja varten, ja se musiikin laji minulle hiukan vierasta. Osa kappaleista on mielestäni hiukan tylsiä melodioiltaan ja jopa vaikeita, koska niitähän ei yleensä tule kuunneltua tavallisimmilta radiokanavilta. Toisaalta saan nopeasti kiinni melodiasta, kun olen kuullut sen muutaman kerran. Kuoronjohtaja ehdotti, että tulisin kuitenkin mukaan kirkkokonserttiin ainakin muutaman kappaleen aikana, mutta mietin vielä asiaa. En siis tietenkään muutamalla kerralla ole voinut oppia viittätoista kappaletta, joita muu porukka harjoitellut kuuka

  Viime vuosina on kovasti nostettu tapetille erityisherkkyyttä. Sehän ei välttämättä tarkoita sitä, että ihminen olisi joku itkupilli. En ole mikään tämän asian asiantuntija, mutta luulen, että olen jossain määrin erityisherkkä ja myös aistiyliherkkä.  Asia putkahti mieleeni, kun olin tänään koirulin kanssa aamumaleksimassa, ja lähellä olevan koulun keittiöstä leijui ihana ruoan tuoksu. Tuoksui lihasopalta, mutta voi toki olla jotain muutakin. Ruoan tuoksusta tulee aina jotenkin kotoisa olo. Lempituoksujani ovat mm myös tervan tuoksu. Myös ilma tuoksuu kesäsateen jälkeen ihanalta. Tiettyjen puiden kukat tuoksuvat ihanilta. Puhdas pyykki. Saunan lämmitys. Onhan näitä. Ja sitten sellainen vanhanajan kesähuvilan tuoksu. Erityisherkkyyteeni kuuluu myös se, että jään ehkä helpommin kuin muut jumiin tunteisiin. En saa rauhaa ennenkuin asia on jotenkin käsitelty pois. Ja ikävä kyllä: olen myös jossain määrin kostonhimoinen. Inhoan ylimielisyyttä ja ihmisten paskaa kohtelua. Kuormitun kovasti

  Olen ottanut tavaksi avata aamuisin aina radion, kun luen lehteä, meikkaan tai juon kahvia. Kuuntelin ennen Radio Novaa ja autossa kuuntelen mitä milloinkin, mutta nyt olen löytänyt Radio Suomen. On kiva kuunnella mukavaa jutustelua ja monipuolista musiikkia, ei pelkkiä soittolistoja siis. Lisäksi se Radio Suomi tuntuu olevan ainoa kanava, joka meidän keittiön radiossa pysyy paikoillaan. Kaikki muut kanavat reagoivat liikkeeseen ja välillä muuten vain häipyvät. Olen niin vanhanaikainen, että en halua esimerkiksi lukea aamun lehteä tabletilta. Haluan sen paperisen lehden, jonka päällä voi puoliksi maata ja ryystää samalla kahvia. Siksi tämä radionkuuntelukin sopii minulle. Kuvan radio on vain somisteena, itsellä on vähän modernimpi radio. Putkiradiota voi kuulemma käyttää myös vahvistimena. Äkkiä muistui mieleen, että aikoinaan tuli radiosta stereotesti. Sillä pystyi havaitsemaan, että kuunteleeko stereo- vai monolähetystä ja onko vastaanotin kytketty oikein. "Kuulette metronomin

  Henri Rousseau 1910 "Dream". Unelma. Eräs uni toistuu minulla vuodesta toiseen. Unessa asun talossa, jossa tiedän olevan myös yläkerran, jossa ei jostain syystä käydä lainkaan. Yläkerta on kokonaan kalustettu, siellä on mm useita makuuhuoneita. En tiedä, miksei siellä asuta tai miksen siis käytä koko taloa. Välillä käyn siellä yläkerrassa ja hypistelen siellä olevia tavaroita. Viime yön unessa taisin pohtia, että sinnehän voisi perustaa huoneistohotellin. Paikka unessa saattaa vaihtua, mutta teema pysyy samana eli käyttämätöntä tai jotenkin hylättyä tilaa. Joskus unessani on kokonaisia taloja tyhjillään. Kaikki ikäänkuin toimii, mutta sieltä on lähdetty ja jätetty kaikki sikseen. Viime yön unessa oli sellaiset jyrkät portaat vintille, eikä ollut kunnon kaiteita, joista pitää kiinni, joten sanoin etten halua tulla sinne. Minulla on siis oikeassa elämässä korkeanpaikan pelko ja myös putoamisen pelko. Aiemmin näin toistuvasti unta vainajista, jotka olivat olleet jo jonkin aika

  Maalaus: Renoir "Dance in the country". 1883 Oma olotila tuntuu pikkuhiljaa parantuvan. Jaksan taas lenkkeillä pari kertaa päivässä villikkopentuni kanssa. Olen myös jaksanut innostua uudesta harrastuksestani, eli kuorolaulusta. Kotona olen raivannut tilaa eli vienyt säkkikaupalla vaatteita kierrätykseen ja vanhoja lakanoita eläinsuojeluyhdistykseen. Juuri sen takia, että saisin tilaa ajatuksille ja tilaa uudelle, Pari teatterireissuakin on syksylle varattu ystävättären kanssa.  Ensi viikolla aion mennä Rosenterapiaan. Sitä suositeltiin minulle  ja miksipä en kokeilisi tätäkin keinoa, jos se auttaa minua pääsemään eteenpäin. Tuntuu tosiaan, että olen uudistumisen tiellä. En aio enää tehdä asioita velvollisuuden tai "näin kuuluu elää"-ajattelun vuoksi. Jotenkin haluaisin todella monen asian muuttuvan, Haluaisin vaihtaa jopa asuinpaikkakuntaa. Jotenkin tämä, sinänsä kaunis mutta sisäänlämpiävä paikkakunta, on jo nähty. Uusi ympäristö voisi ihan eri tavalla antaa uut

  Luin todella hyvän, Jorma Uotisesta kertovan, kirjan. Varmaan koko suomen kansa tuntee tai tietää hänet tavalla tai toisella. Tosiaan nuorempi väki ainakin TTK- tuomarina, mutta hän todella on paljon muutakin: tanssija, koreografi, laulaja, Suomen kansallisbaletin johtaja, äämnäyttelijä jne jne. Tanssinut Pariisin oopperassa, Milanon La Scalassa sekä Tanskan ja Ruotsin kuninkaallisissa baleteissa sekä Berliinissä. Jorma Uotisen persoona paljastuu tai ainakin avautuu mielenkiintoisella tavalla kirjaa lukiessa. Hän on hyvin pedantti ja tietyin osin ehkä sisäänpäinkääntynytkin. Ei siis halunnut avata persoonansa koko maailmalle. Tuli se kuva, että hyvin vastuuntuntoinen ihminen ja johtaja, joka ei halunnut riidellä kenenkään kanssa mutta sanoi napakasti silloin, kun se oli tarpeen. Hyvin itsenäinen ihminen, joka ei kaivannut hovia ympärilleen. Eikä ilmeisesti lätrännyt juurikaan alkoholin kanssa. Myös verbaalisesti harkitseva ja taitava sanankäyttäjä. Todellinen kosmopoliitti. Kirjan on

  Kuvassa Lahden vanha kauppahalli. Luin tänään sanomalehdestä eräästä uudesta kivijalkakaupasta, jonka perustaneet kolme nuorehkoa ihmistä. Toivottavasti heillä kaikilla on myös sivutuloja, koska viivan alle harvoin jos koskaan jää pienessä kaupassa jaettavaa noin monelle,  Kuluja kun riittää eikä se liiketilan vuokra tosiaankaan ole menoeristä pienin. Arvostan kyllä sitä, että heidän tavoitteenaan on sanoa ei pikamuodille ja massatuotannolle. Liikkeessä myös haetaan olohuonemaisuutta, että voi tulla myös istuskelemaan ja kahville. Lykkyä pyttyyn. Tuollaista konseptia on mielestäni aika ajoin yritetty jo aiemmin. En sitten tiedä, kuinka paljon kauppaa tulee tehtyä siinä mukavan jutustelun lomassa. He myös haluavat tarjota yksilöllistä palvelua sen sijaan, että lähettelisivät ympäriinsä vaatepaketteja. On tosiaan harmi, että perinteinen palvelu laitettu minimiin monessa paikassa. Palkataan minimimäärä myyjiä, koska raha ratkaisee tässäkin. Asiakkaat haahuilevat yksinään ja sovittelevat

  Nyt vähän pörriäisasiaa. On pörriäisiä, jotka lentävät kukasta kukkaan. Sekä eläimissä että vertauskuvallisesti myös ihmisissä. Nyt puhutaan eläinpörriäisistä. Eikä oikeastaan mitenkään yksilöiden eri lajeja, vaan yleisesti pohdin tässä sitä, että nyt on tosi in olla huolissaan siitä, että onko pörriäisille tarpeeksi tilaa pörrätä. Ainakaan maaseutupitäjissä ei pörräyspaikkaa ole kovin vaikea löytää. On niittyjä, kesantopeltoja, soita ja järvenrantoja. No, Suomihan on tuhansien järvien maa, eikä täällä suurkaupunkejakaan kauheasti ole. Täekeää olisi säilyttää puita ja puistoja. New Yorkissakin on iso keskuspuisto. Turussa oltiin valmiita lyömään maantasalle pieni siirtolapuutarhayhdyskunta, Kupittaan citymarketin vierestä. Onneksi järki voitti ja ymmärtääkseni siirtolapuutarha mökkeineen saa jatkaa elämäänsä. Ja anteeksi nyt vaan, kaikki asuntomessuihmiset: Esimerkiksi Naantalin asuntomessuilla oltiin äkkiä keksitty, että Luonnonmaa on saaristoa (no ei kyllä varsinaisesti ole) ja sit

  Oma fiilis alkaa ehkä pikkuhiljaa parantua. Jotenkin pitänyt nollata mennyt elämä ja sen seurauksena pitänyt myös provosoida ja suututtaakin omilla näkemyksillä joitain menneisyyteen  kuuluneita ihmisiä, jotta pääsisi eteenpäin. Olen pitkävihainen ihminen enkä helposti unohda ajattelemattomia tekoja ja sanoja. Erityisesti passiivis-agressiivisten henkilöiden kanssa minulla palaa pinna lopullisesti, kun mitään ei tunnuta pystyvän selvittämään asiallisesti tai ilman, että joku mykkenee täysin. Tai asettuu ylimielisesti asian yläpuolelle. Olen jo kertonutkin, että käyn keskustelemassa viikon, parin välein sen sairaanhoitajan kanssa, Joka kuulemma on myös seksuaaliterapeutti. Sinne sitten seuraavaksi.  Nyt on eräs uusi suunnitelma lisäksi: tuttava, joka aikoinaan toimi huoltajana sijoitetuille lapsille, niin menetti elämänilonsa 20 vuotta sitten. Hän ei ollut itsetuhoinen, mutta ei osannut enää iloita mistään. Häntä auttoi Rosenterapia. Minäkin lähetin nyt sähköpostia erääseen paikkaan j

  Jokainen meistä joutuu elämänsä aikana näyttelemään. On erikseen työrooli, parisuhderooli,  vanhemman rooli jne. Minulla oli lapsuuskaveri, josta kehkeytyi puolison ennenaikaisen menehtymisen jälkeen naistenmies. Ne kerrat, kun tavattiin, hän kertoili naisista, jotka olivat hänestä kiinnostuneita, Melko yksitoikkoista seuraa siis. Tuo täydellisen puolison rooli on aika raskas rooli. Elämässä tapahtuu kaikenlaista, ihastumisiakin ja syrjähyppyjäkin, mutta nolointa on seurata pettäjää, joka palaa reissuiltaan kotiin esittämään täydellistä puolisoa ja jos jää kiinni touhuistaan, suuttuu ja laittaa kaiken sen kolmannen osapuolen syyksi. Usein on jostain syystä niin, että varsinkin vaimot ottavat avosylin takaisin sen pettäjämiehen, eivätkä syytä miestä vaan sitä toista naista. Ikäänkuin "väenväkisin meidän Perttiä nyt vieteltiin katalan naisen toimesta". Tuo on niin kieroutunut ajattelutapa. Tietenkin, jos Pertti toistuvasti tötöilee, saattaa vaimonkin ymmärrys loppua. Ja se on

  Nyt on ilmeisesti trendikästä kirjoittaa muistelmia ja elämänkertoja jo nuorena. Minusta 40-vuotias on siis  vielä nuori. Ainakin muistelemaan. Tietysti on hyvä muistella, kun vielä muistaa jotain. Esimerkiksi Annika Metsäketo muisti, vaikka oli baarissa ja tilasi juomaa, että Hjallis oli puristellut häntä törkeästi ärseestä tuolloin ihan yllättäen, ja tämän seurauksena Annika M antoi Hjallis H:lle mojovan korvapuustin. joka tässä tapauksessa ei ollut pullaa. Hjallis puolestaan ei sanojensa mukaan muista kyseistä tapahtumaa eikä edes tunne tätä puristeltava-oletettua. Annika muisti muitakin ahdistelutapauksia, mutta en ole lukenut kirjaa, joten en tiedä, kuka tai ketkä olleet asialla. Myös Martina Aitolehti on kirjoittanut muistelmat. Hän on myös muistellut aika paljon, ainakin iltapäivälehtien mukaan, että kenen kaikkien kanssa onkaan pannut. Mielenkiintoista. Vai onko? Kannattaako tosiaan muistella julkisesti ihan kaikkea? En tosiaan kannata yhtään seksuaalista ahdistelua ja tosiaa

  Olen nyt ottanut hyväksi tavaksi keittää aamuisin kaurapuuroa. Nimenosaan suurista hiutaleista, joissa paljonn ns. suutuntumaa. Haudutan puuroa sellaiset 15 minuuttia ja voi jessus kun voi olla hyvää. Laitan joukkoon yleensä hilloa ja myös raejuustoa, jos sattuu olemaan. Ja maitoa. Lapsena söin usein ennen kouluunlähtöä puuroa, ja laitoin siihen ihanaan, kuumaan puuroon hienoasokeria ja myös voisilmän. Jossain vaiheessa se puuronsyönti sitten väheni ja muuttui Corn Flakes- lautasellisiksi. Itsekin kuulun siihen naisryhmään, joka tuskailee sen ikuisen "pitäis pudottaa 5 kiloa"- asian kanssa. Alkanyt tympiä sekavat ravinto-ohjeet. Milloin mikäkin keto- tai pätkäpaastoruokailu pinnalla. Ymmärrän kyllä hyvien ja huonojen hiilihydraattien eron. Ja olen kokeillut ketodieettiä ja sillä saa kyllä painoa pois. Silti minusta ei ole siihen, että elämäntapani olisi hautaan saakka ketoruokavalio. Vaikka lihaa ja juustoja ja kaaliruokia sekä munia ihan mukava syödä ja nälkäkin pysyy loit

  Aloitin nyt eilen lievän masennuslääkityksen. Yksi tabu päivässä, merkki on Voxra. En ole nyt edes mitenkään erityisen alakuloinen, ja värejäkin alkanut löytyä, mutta ehkä tuo lääke voi toimia jonkinlaisena lisäboostina parempiin fiiliksiin ja elämänlaatuun. Se kuorolaulun aloittaminen on myös tehnyt hyvää. Ihmisellä on kuitenkin tarve olla osa jotain yhteisöä, ja kyllä meillä luovilla ihmsillä on myös tarve ilmaista itseämme ja päästellä höyryjä. Tästä voikin kätevästi hypätä aiheeseen hoitajalakko. En jaksa asiasta enempää jauhaa, koska informaatiota tulee joka tuutista, mutta on kyllä pöyristyttävää, jos oikeasti suunnitellaan pakkolakia, joka velvoittaisi myös irtisanoutuneet hoitajat tulemaan töihin. En osaa uskoa, että pakko olisi mikään kovin hyvä työmotivaattori. Ja kyllähän hoitajat tarvitsevat varmaankin liksaa lisää. Mutta se ei ole pelkästään ratkaisu. Tarvitaan myös hoitajia lisää niin ettei yksien ja samojen tarvitsisi joustaa loputtomiin. Ilmeisesti myös suunnitellaan

 Viikonloppuna tuli juhlittua pyöreitä vuosia. Tosin itse h-hetki osui aiemmin viikolla samalle päivälle ja jopa lähes samalle kellonlyömälle kun Britannian Queen Elisabeth menehtyi. Mystistä. R.I.P Elisabeth. Oli upea ja työlleen omistautunut rouva. No niin, olen nyt siis aloittanut uuden vuosikymmenen. Onnekseni olen kai perinyt ulkonäköasioissa kohtalaisen hyvät geenit, ja minua luullaan usein 10-15 vuotta ikäistäni nuoremmaksi. Tottakai se on minusta sekä mukavaa että imartelevaakin, olenhan kuitenkin nainen, turhamainen(kin). Tosin meillä kävi lauantaina puiden sahaaja, hän siis poisti vanhasta tammesta oksat, jotka kasvoivat jo katon päälle. Sanoi kohteliaasti että hän luuli että olen kolmekymmentä. Se nyt oli kyllä liioittelua, tosin kohteliasta. Toivottavasti näkyy laskussa :) Alunperin pohdin, etten pitäisi lainkaan mitään juhlia. Kymmenen vuotta aiemmin pidin naamiaiset. Ne oli kivat juhlat. Ulkona puutarhassa. Oli hippejä, luurankoja, kiinalaisia, cowboy-tyttöjä, Minni Hiiri

  Väitetään, että raha ei tuo onnea. Tuoko rahattomuus sitä sitten paremmin? Tuskin. Lauseella tarkoitettaneen sitä, että ihminen voi olla onneton, vaikka olisi miten varakas, kun taas mustavalkoisesti vähävaraisempi voi olla ihan onnellinen ja tasapainoinen, ja osaa arvostaa elämän pieniä ja ilmaisia iloja enemmän kuin varakas. Silti väitän, että kyllä raha ainakin rauhoittaa. Elämästä voi tehdä mukavampaa ja helpompaa. Terveyttä ei voi ostaa, mutta terveydenhoitoa kyllä. Moni stressi on pois, kun ei tarvitse miettiä, millä laskunsa maksaa. Plus että ei tarvitse tehdä rahan vuoksi ikäviä töitä. Varakkaana tietysti törmäisi monenmoisiin onnenonkijoihin, jotka eivät välttämättä rakastakaan sinua oikeasti vaan "rahan takii". Toisaalta ihan sama ongelma se on köyhälläkin, eli saattaa käydä niinkin, että kumppani ei rakastakaan, vaikka väittää rakastavansa, ja ne vähäisetkin lusikat menevät jakoon.. Varakkaan kuoltua sukulaiset riitelevät perinnöstä. Köyhän kuollessa riidellään s

 https://youtu.be/ZGGH78-JVzg Sanoitukset Kolmenkympin kriisin tunnistaa siitä Ettei maastoauto Fredal yksinään riitä Etsii stressipäissään itsellensä puolison Kun pelkää että hedelmällisyys koht ohi on Neljänkympin kriisin tunnistaa siitä Ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä Näyttää keskisormee Onnelassa nuorille Ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille Kuolemaa kohti mennään jokaikinen Kädet, jalat, kaikki pettää ja pää tietää sen Kun mä katson Pietaria silmiin porteilla Luulen ettei jakoo oo mun klubikorteilla Viidenkympin kriisin tunnistaa siitä Et sun äijäs kampaa tukan taakse geelillä Ratsastaa prätkällä nahkahousut jalassa Auringonnousuun vihkisormus niiden taskussa Kuolemaa kohti mennään jokaikinen Sydän, maksa, kaikki pettää ja pää tietää sen Kyynärpäillä ainoon elämäni eteen töitä teen Kunnes maan matosena ryömin esiin uudelleen Kuudenkympin kriisin tunnistaa siitä Ettei sun eläke luomuperunaan riitä Istut kotona ja kiroot lapset itsekkäät Toivot et vielä seiskakympin krii

  Minulle suositeltiin kirjaa  ja psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka luona olen nyt käynyt muutaman kerran keskustelemassa, lainasi minulle tämän. " Onneksi en ole enää nuori ", kirjoittanut Riikka Juvonen, joka on vuonna -55 syntynyt taiteilija ja kuvittaja. Eräs lause eityisesti osui ja upposi: "Sisäinen esto on paksu köysi. Se on kahle, johon itse suostumme. En tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi olla täysin tolkuton, olla piittaamatta muista, sivuuttaa olankohautuksella yhteisössä vallitsevat säännöt ja sopimukset. Mutta joskus kasvatamme isän, äidin, aviopuolisoiden, naapureiden ja ties kenen mielipiteistä ja sanomisista mielemme pohjalle toteemin, joka seisoo siellä pystyssä kuin ankara sormi, heristäen, soimaten ja tuomiten. Vaikka kuinka koettaisi paeta, se seuraa mukana ja rajoittaa mahdollisuuksiamme tehdä asioita, joihin kykenisimme jos vain uskaltaisimme. Minä ainakin muovasin pikkuhiljaa, huomaamattani itselleni hirmuhallitsijan, joka vahti ja tarkkaili minu