Tohtori Höyhen

 Päässä soi nyt nyt Tuure Kilpeläisen "Ystävänpäivä". "Sä oot mun, kun valot on sammuneet, sä oot mun, kun pöytiä siivotaan, sä oot mun, se mitä viivan alle jää".  Jotenkin tuli tänään mieleen sekä ystävyys että yksinäisyys. En tunne kovin usein yksinäisyyttä. Ulkopuolisuutta ja tyhjyyttä ajoittain. Olen varmasti uhrannut ystävyyssuhteita, tai ainakin menettänyt parhaita paloja sillä, että olen ollut liikaa tapaamatta kavereita.. Olen valinnut puolison ja lapset silloin, kun olisi ollut tilaisuus tavata ystäviä. Sen vuoksi olen joutunut huomaamaan, että ei minulla niitä ystäviä kauheasti ole. Toisaalta tuntuu, että ne harvat ystävät täyttä kultaa. Voi puhua mistä vaan, täysin teeskentelemättä. Osan olen tuntenut vuosikymmeniä, osa on tuoreempia tapauksia.  Yhteistä kaikille ystävilleni on se, että he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Minulla on haave siitä, että minulla olisi iso talo, josta tulisi sellainen Ystävyyden talo, jossa ystävät voisivat hengailla, yö

 Tohtori Höyhen on pannut viime vuosina merkille, että jouluperinteet on muuttuneet. Joskus muinoin vielä oikeasti haettiin se kuusi metsästä tai torilta, ja hiljennyttiin kaikin puolin. Joulu jatkui Loppiaiseen saakka. Myös kaupat hiljenivät. Nyt joulu on mennyt hiukan teatteriksi ja suorittamiseksi. Pitääkö tästä kiittää ihmisten kärsimättömyyttä, somea vai mitä? Jotenkin se Joulu lavastetaan, eli koristellaan ja otetaan kauniita kuvia upeista asetelmista, lahjapaketeista ja herkullisista ruoista, ja kun ne pakolliset pari päivää on vietetty, niin puretaan pois koko komeus. Että nyt on niinkuin joulu taputeltu ja mahdolliset jouluriidat riidelty. Samoin olen miettinyt, että minne katoavat joulun jälkeen ne tyypit, jotka kuukausitolkulla neulovat kasapäin villaisia lahjoja? Ruokaa ja leivonnaisia tehdään sellaiset määrät että oksat pois? Ehkä he masentuvat tai jotain. Tai laihduttavat. Uuteen nousuun Joulumaasta palattua voi liihottaa esim, kun Pääsiäinen lähestyy. Sitten voi askarrel

 Oli tarkoitus kirjoittaa siitä, onko viimeiseen kymmeneen vuoteen tapahtunut elämässä yhtään mitään, mutta alkoikin vain ärsyttää, kun alkoi muistelemaan. Ensin ärsytti se, että tuntui että ei ole tapahtunut oikeastaan yhtään mitään ja sitten alkoi ärsyttää kaikki se, mitä kumminkin on tapahtunut. Vaikka on siis tapahtunut paljon hyvääkin, mutta ei mennä nyt siihen.  Mennään nyt niihin ärsytyksiin:  Ärsyttää esim se, että usein haluisi olla jossain ihan muualla, mutta sitten ei saa aikaisiksi lähteä, koska väsyttää, pelottaa tai ei ole rahaa tarpeeksi. Tai rohkeutta.  Sitten ärsyttää sellainen yltiöpositiivisuus. Kaikki ei ole aina kivaa ja kaunista ja esim onnellista lapsuutta on turha kuvitella itselleen, jos sellaista ei ole ollut. Joskus tai oikeastaan aina tekee hyvää sanoa asiat niinkuin ne on. Ärsyttää myös se, että tavallisen näköiset tai jopa rumat lataavat siloteltuja kuvia tinderiin ja ihmettelevät sitten, kun treffit ei onnistu kuin yhden kerran. Eikö tuo nyt jo ole itsens

 Tässä on nyt muutama viikko tullut podettua erästä näkökykyyn vahvasti liittyvää vaivaa ja on siis ollut aikaa myös ajatella. Mielessä on hiukan melankoliaakin, koska pari ystävää muuttamassa pois paikkakunnalta. Ei tosin onneksi kauas, mutta silti on vähän orpopiru-olo. Ja taas huomaa, miten huono ystävä on itsekin; liian harvoin tulee tavattua niitä tärkeitä ihmisiä.  Talvi on tälle laiskalle bloggarille aina sellaista käpertymisen aikaa. Haluaisi vaan maata sohvalla ja katsoa putkeen Kotikatua Areenasta. Jotenkin mitä vanhemmaksi tulee, sitä vahvemmin huomaa omat ominaispiirteensä, Kuten että olen hyvin kaksijakoinen. Rakastan juhlia ja hyvää seuraa, ja toinen puoli minusta haluaa vetäytyä, olla vastaamatta puhelimeen ja  olla osallistumatta mihinkään pakollisiin kuvioihin. Mukaan lukien työelämä. Jotain keikkaa voisi aika ajoin heittää, mutta ei ole enää tahtoa sitoutua mihinkään. Ja kuten aiemminkin olen todennut, niin  työelämä on mun osalta melkolailla nähty.  Olen hiukan ärtyn