Tohtori Höyhen

Tri Höyhen on pohtinut viime aikoina kovasti elämää ja kuolemaakin. Tähän ajatteluun innoittanut sekin, että TrH harjoittelee nyt uutta ammattia hautausalalla. Työ on todella tärkeää ja tuntuu hyvin merkitykselliseltä se, että saan olla viimeisenä laittamassa vainajaa arkkuun ja valmistamassa häntä ns. viimeiselle matkalle. Saatan sanoa hyvästitkin omaisen puolesta. Tämän työn myötä olen myös tajunnut, että miten hauras elämä on. Kun se loppuu, paluuta ei ole. Tuntuu, että moni elää siten, että odottaa jotain ihmeellistä "huomista", jolloin kaikki muuttuu. Yleensä ei muutu. Valitettavasti.  Kuoleman hetkellä ollaan kyllä ihan yksin ja uniikkeina. Ei ole enää merkitystä sosiaalisella statuksella eikä millään muullakaan. Henki poistuu ja jälkeen jääneille jäävät muistot. Muisto perustuu myös muistiin, joten tiettyjä asioita halutaan muistaa enemmän kuin joitain toisia. Jotain muistetaan ehkä myös väärin. Tri Höyhen on uskonut joskus jumalaan. Siihen ZZ-Topin laulajan näköi...

Allekirjoittanut eli Tri Höyhen löysi fb:sta jonkun vanhan opiskelutoverin ammattikorkeakouluajoilta 90-luvulta. Jotenkin muistin inhonneeni ko. neitoa. Tunne saattoi olla molemminpuolinen, mutta mitään draamaa siihen ei muistaakseni sisältynyt. Tämä henkilö oli mielestäni lapsellinen. Sellainen henkevää esittävä lässy. Todennäköisesti tämä henkilö puolestaan piti meikäläistä jäykkänä, ei-kovin-luovana taviksena. Tavis olinkin. No, niin tai näin, Tri Höyhen ryhtyi pohtimaan, löydettyään tämän ex-opiskelukaverin, että pitäiskö pyytää face-kaveriksi. Kunnes tuli järkiinsä ja tajusi, että miksi ihmeessä näin tekisi? Tuskin sitä yhteistä nimittäjää löytyisi nytkään. Vai löytyisikö? Toki mennyt vuosikymmeniä ja molemmat muuttuneet ja kehittyneet ihmisinä. Mutta silti. Ehkä joidenkin asioiden kannattaa vaan antaa olla ja pysyä siellä pulpetissa. Kaikkien kanssa ei voi olla sydänystävä ja väkisin ei kannata yrittää.