Positiivisuus ja "positiivisuus

 

Olen tässä pohtinut viime päivien tapahtumien vuoksi sitä, että on tosiaankin olemassa ihmisiä, jotka julistautuvat positiivisiksi ja kannustaviksi henkilöiksi. Ihan oma-aloitteisesti siis julistautuvat, joka on kyllä sekä vaarallista että jopa tyhmää. Nämä tällaiset arviot, jos niitä kaivataan, niin ovat oikeastaan relevantteja vain silloin, kun ne tapahtuvat tuttavien ja muiden ulkopuolisten tekeminä.

Usein käy niin että tämä positiiviseksi itsensä määrittelevä onkin oikeasti jotain muuta, kuten juoruileva ja jopa pahantahtoinen mutta ilmeisesti omalle käytökselleen tulee jollain tavalla sokeaksi. Myöskin itseään jonkinlaisena rauhanrakentajana pitävä saattaa olla hyvinkin puolueellinen ja vain se ns oma lehmä ojassa kiinnostaa.

Omalta kohdaltani myönnän, että olen erittäin hankala ihminen varmaan monenkin mielestä. Temperamenttini on sellainen, että puutun helposti näkemiini epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin, ja siitähän ei tietysti pidetä. Usein myös sanat tulevat suusta nopeammin kuin tarkoitus oli. Sopisin varmaan todella hyvin jonnekin Italiaan riehumaan ja huitomaan ja puhumaan päälle. Näin se vaan on, sorry. Iän myötä ehkä pientä itsehillintää olen oppinut, mutta ei kauheasti ole hurraamista vieläkään. Ärhäkkä temperamentti taitaa olla jokin geenijuttukin, koska nopeasti reagoivia tyyppejä löytyy jo esi-isistäkin Pohjoispohjanmaalta.

Joskus oikeasti ihmettelen ihmisiä, jotka eivät kuulemma joudu koskaan kahnauksiin kenenkään kanssa. Miten ihmeessä se onnistuu? Sellainen tyyneys, ettet provosoidu mistään ja vaikka provosoituisitkin, et näytä sitä? Huikeaa. Kateeksi käy.