Työhyvinvointi/työpahoinvointi
Kuuntelin sivukorvalla aamukahvia juodessa YLEn kanavaa, jossa eräs kolmekymppinen nainen, restonomi ja sisustussuunnittelija, kertoi irtisanoutuneensa työstään. Päätöstä ilmeisesti helpotti se, että hänellä oli sivubisneksenä myös tapahtumatuotantoyritys. Hän esitti vertauskuvallisesti tarpeensa työpaikanvaihtoon: ikäänkuin aviopari, joka on tavan vuoksi yhdessä, mutta kipinä puuttuu, Miksi jäädä siihen, kun voisi todeta että kivaa oli, mutta nyt on aika jatkaa matkaa. Jos kiinnostaa, niin haastattelu löytyy yle.fi:stä nimellä Milleniaaleille työhyvinvointi on uusi normaali . On kyllä kiinnostava näkökulma. Itse olen sitä sukupolvea, joka kasvatettu niin että moista ajattelua on pidetty laiskan ja työtävieroksuvan höpinänä. Hampaat irvessä pitäisi raahautua tekemään päivittäistä työsarkaa, halusi tai ei. Toisaalta varsinkin minun sukupolveani edeltävä väki ei ollut yleensä mitenkään etuoikeutettua, joten sitä työtä oli pakko tehdä, tykkäsi tai ei, jos mieli syödä ja maksaa elämän