Rohkeus ja oma polku
Katsoin dokumenttielokuvan Maija Isolasta (1927-2001). Se oli hyvä. Ihanasti myös jotenkin unenomainen, kun takana kulki koko ajan kertojan ääni, joka siis luki Maija Isolan kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Tästä tulikin mieleeni, että mitä meistä jää jälkipolville? Ei juurikaan ainakaan käsin kirjoitettuja viestejä. Ne sähköiset viestit todennäköisesti jokainen poistaa kokonaan. Nykyään kommunikaatio on muutenkin paljon lyhyempää ja tiivistettyä. Toisaalta ei ole ihme, että kolmi- ja nelikymppisetkin kirjoittavat "muistelmia". Jotenkin ihminen kai haluaa jättää jonkun merkinnän historiastaan. Nykyään en kirjoita päiväkirjaa. Joskus kirjoitin. Ne kaikki olen jo hävittänyt. Tai toivottavasti olen, liian kiusallista luettavaa jälkipolville. Eikä itselläkään ole mitään tarvetta palata niihin tunnelmiin. Jos jatkan tätä blogia, niin tästä voisi ehkä mainita joskus lapsille. Tietävätpähän sitten, mitä päässäni kulloinkin on pyörinyt. Ja olenhan kirjoittanut yhden kirjankin. T