Kesä ehtoopuolella

 

Jotenkin nyt, kun on satanut viikon putkeen, tullut fiilis siitä, että kesä on tosiaan ohi. Tässäkö tämä nyt oli? Suomen kesä on siis kesäkuussa ja heinäkuussa. Aina elokuussa, kun koulut alkavat, kiireetön kesätunnelma muuttuu jotenkin. Tulee sellainen ihmeellinen, vähän kylmä ja epäröivä olo. Levotonkin.

Minulla taisi kesä jäädä vähän kesken. Vielä olisi mahtunut jotain lisää. No, toki on käyty vähän asuntovaunuilemassa vanhoja kaavoja noudattaen, ja nähty hiukan kavereitakin sekä nautittu kesästä terasseilla syöden ja juoden. Ja kesäteatterissakin käyty kerran. Nyt muuten tajusin, että minähän paiskin töitä heinäkuun puoleen väliin saakka. Ehkä siksikin jäi vähän tyngäksi tämä kesä.

Syksyllä pitäisi kai olla vireä ja innostua harrastamisesta. No, muutamat nuotit on tulostettu jo ja lauantaina menen kuorolaisten kanssa laululeirille. Ehkä innostus taas palaa. Tosin täytyy nyt tutkia, että haluanko jatkaa tuossa kuorossa. Siellä on ihan peruskivaa väkeä, mutta jotenkin sellainen väsynyt energia väreilee sen ympärillä. Johtuu ehkä sekä kuoron ikärakenteesta että siitä, että heillä on vuosikymmenten ajoilta yhteistä muisteltavaa, ja minä aloitin vasta vuosi sitten. Jotenkin en tunne täysin kuuluvani joukkoon. Myös osa ohjelmiston lauluista jotenkin menneen talven lumia. Uskonnolliset laulut eivät minua oikein kiinnosta, sattuneesta syystä.

Ai niin, uusimpana tee-itse-diagnoosinani olen pohtinut, että onkohan minulla ADHD? Itse diagnosoimani erityisherkkyyden lisäksi. Olen miettinyt aivojeni rakennetta. Jos miehillä sanotaan olevan putkiaivot, eli niitä junaratoja menee järjestelmällisesti ja naisilla taas vyyhti poukkoilevia ratoja, niin minulla on aivot, jossa risteävien ja onnettomuusherkkien junaratojen lisäksi kulkee myös ratikoita, suihkukoneita sekä toisiinsa törmäileviä skoottereita. Joko olen maanisen kiinnostunut jostain asiasta, tai sitten saatan päiväkausia olla väsynyt ja haluton. Sellainen, jonka pitää pakottaa itsensä tekemään päivän rutiinitoimet. Jotka teen kyllä aina, en ole kuitenkaan tyyppi, joka jäisi sänkyyn peiton alle potemaan olotilojaan. Lisäksi ADHD- tyyppiin kuuluu sekin, että ärsyttää hitaasti toimivat ihmiset ja esimerkiksi liian kovalla äänellä kailottavat (vaikka itse saakin välillä kailottaa). Muutenkin rumaääniset ihmiset ovat kauhistus. Ja kovat, äkilliset äänet.

No, olinpa sitten erityisherkkä, ADHD tai joku muu, niin tuskinpa sitä asiaa voi tai ainakaan kannata enää lääkitä millään, kun näinkin pitkälle olen porskutellut. Koitan vain jaksaa asian kanssa, välillä paremmin ja välillä heikommin. Mutta yliajattelu on ollut minulle tyypillistä koko elämäni ajan. Tällä mennään, mitä on. Tähänkin syksyyn.