Onko ILO valinta?

 

Luin juuri kirjoituksen erään sanomalehden talousliitteestä. Se oli otsikoitu näin: "Ilo on valinta". Siinä esiteltiin erään yrityksen luovan johtajan hyvää ystävää, Rafael Rizutoa, joka siis brasilialainen. Tämän miehen hymy ei kuulemma hyytynyt edes kävelyretkellä marraskuisessa Helsingissä, ja häneen rakastuivat sekä työntekijät että asiakkaat. 

Tämän "hymypojan" ohjenuora elämään oli se, että "nosta esille asioita, joita rakastat sen sijaan, että pamauttelisit vihaasi ympärillesi". Ohje on kyllä hieno. Kirjoituksessa, jonka lähteenä oli siis Nitro Groupin luova johtaja Eka Ruola, otettiin yhtenä esimerkkinä se, miten paljon vihaamme rasismia ja kuinka sen tuo ilmi. Että hyökkäiletkö postauspeitset tanassa ja menet henkilökohtaisuuksiin vai kerrotko, miten paljon kunnioitat yhdenvertaisuutta ja ihmisten tasa-arvoista kohtelua.

Tuo kirjoitus kyllä pisti miettimään. Toki meillä ihmisillä on myös temperamenttieroja. Joillakin on ns lehmän hermot, ja toisten sytytyslanka on lyhyt. Joillakin ihmisillä on myös vankka usko siihen, että se oma mielipide on erinomainen, ellei peräti erinomaisin, ja silloin sitä sitten heitellään nasakoita kommentteja kohti ymmärtämättömämpiä.

Positiivisuus on kannatettava asia mutta ymmärrän myös muunlaisia tunteita. Riippuu vähän asiasta. Uskon helposti, ettei pienituloisen kansalaisen olo ole mikään erityisen positiivinen, kun hän kuuntelee nykyisen oikeistohallituksen leikkaussuunnitelmia. Ymmärrettävästi taas Nalle Wahlroosin mielestä on paras hallitus ikinä.

Yltiöpositiivisuuden tavoittelussa saattaa olla se ongelma, että sitten tärkeisiin asioihin jää reagoimatta. Tosin välillä tuntuu, että Suomessa useimmat asiat vain jyrätään läpi ja me jupisemme nurkan takana, koska koemme, että meillä ei ole keinoja puolustautua. En tiedä, onko ranskalaisten tapa nousta barrikaadeille milloin mistäkin tuottanut tulosta, mutta ainakin on yritetty. Jos ei hyvällä, niin pahalla.

Mutta kyllä, ilo on valinta. Joskus helppo, joskus vaikeampi.