Onnistunut kasvattaja?

 

Usein, kun lapsi tekee jonkun pyyteettömän teon, vaikkapa auttaa pulaan joutunutta henkilöä tai palauttaa jonkun löytämänsä asian tai esineen sen oikealle omistajalle tms, niin yleensä ihmisten kommentit ovat sen tyylisiä että "kyllä on vanhemmat onnistuneet kasvatuksessa".

Aloin miettiä, että kuinka paljon on oikeasti vanhemmista kiinni ja siitä kasvatuksesta, johon luettaneen ne toimintamallit, joita on kotona annettu, niin kuinka paljon se vaikuttaa siihen, miten lapsi käyttäytyy? Tuolla ajatusmallillahan ainoastaan ns hyvistä perheistä tulee hyviä lapsia. Ja koko käsite "hyvä perhe" on aika sairas, jos sillä tarkoitetaan ainoastaan varallisuutta ja sitä, että vanhemmat toimivat hyvin palkatuissa ammateissa. 

Toki jokainen vähänkin ajatteleva ja lastaan rakastava (eli suurin osa) vanhempi yrittää joko omalla esimerkillään tai elämänohjeillaan vaikuttaa siihen, että lapsi käyttäytyy arvostavasti muita ihmisiä kohtaan. Näin ainakin kuvittelen. Toisaalta nykymaailmassa röyhkeys, piittaamattomuus ja oman edun tavoittelu on aikuisten piirissä surullisen yleistä, joten en toisaalta tiedä, miten niillä eväillä pystyykään kasvattamaan humaaneja lapsia.

Se ajatus, mitä haen, on se että mielestäni lapsikin on yksilö, joka ottaa vaikutteita ja käyttäytymismalleja muualtakin kuin vain kotoa. Eli voi olla auttavainen, sosiaalinen ja humaani ihminen, vaikka kotikasvatus olisikin ihan  jotain muuta. On jotenkin ihmisen aliarvioimista (tai yliarvioimista) ajatella, että ihminen olisi aina jonkinlainen vanhempiensa "jatke". Useinhan ihminen haluaa aikuisena olla jotain ihan muuta kuin mitä omat vanhemmat olivat. Näin on varsinkin silloin, jos koko lapsuus täynnä jännitteitä ja jopa rakkaudettomuutta.

Entä sitten, kun lapsesta kasvaakin rikollinen, narkkari tms? Silloin ei puhuta siitä, miten vanhemmat onnistuneet kasvatuksessa. Silloin ajatellaan automaattisesti, että vanhemmatkin samanlaisia, ongelmaisia ja ehkä alempaa sosiaaliluokkaa. Vaikka niin ei kuitenkaan aina ole. 

En myöskään oikeastaan pidä siitä, että vanhemmat ylpeilevät lasten saavutuksilla ja ottavat kunnian siitä, että lapsi vaikkapa valinnut arvostetun ammatin. Kyllä se ihan lapsen omaa ansiota on. Toki joissain perheissä lapsille myös aiheutetaan paineita, kun halutaan tyrkkiä jälkikasvua johonkin tiettyyn ammattiin, jota pidetään jotenkin hienona, vaikka lapsi ei ole samasta asiasta lainkaan kiinnostunut. Äiti toivoo lääkäriä, lapsi haluaa olla puuseppä. Toivottavasti lapsi pitää päänsä ja opiskelee puusepäksi, ja äiti osaisi arvostaa lastaan eikä painosta tai syyllistä.

Itse olisin aika pettynyt, jos omista lapsista tulisi joitain uraohjuksia, jotka menevät raha ja status edellä kaikkeen. Mutta jos niin käy, sekin on hyväksyttävä. Eniten kai toivoo, että omat lapset onnellisia elämässään. Ja jokainen heistä on vapaa sielu ja oma persoonansa. Ihan riippumatta siitä, olenko "onnistunut" vaiko en.

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää