Sotaa ja rauhaa

 

Viime kuukausien uutisoinnit olleet sellaisia, että oikeastaan ei haluaisi tietää asiasta mitään. Silti järki sanoo, että asia koskettaa meitäkin (ja on jo koskettanutkin) ja on myös syytä varautua pahimpaan. Onkohan tosiaan totta, että itänaapurin Mr P on vakavasti sairas (no mieleltään ainakin, se on tullut selväksi), ja että hänelle tuntuu olevan aivan sama, vaikka kokonainen kansakunta tuhoutuisi, kun hän itsekin kumminkin kuolee pian? Jos hänen tarkoituksensa on jäädä historiankirjoihin, niin eipä taida tulla pahemmin suosiota ja suitsutusta, vaan maine tulee olemaan samanlainen kuin mitä oli henkisellä oppi-isällään Mr H:lla. Putler ja Hitler. Pienet ärhäkkäät ukot suurine egoineen ja mielenvikoineen.

Se, mikä minua oikeastaan eniten mietityttää, on se, että ensinnäkään ei olisi millään voinut kuvitella, että vielä näennäisen sivistyneellä 2020-luvulla ajaudutaan oikeasti sotatilaan ja ihmisoikeusrikkomuksiin täälläkin maailmankolkassa. Jotenkin sitä odotti ja oletti, että kun on kaikenmaailman rauhanjärjestöjä ja humanitäärisiä ryhmiä ja YK, että Mr P olisi jotenkin ollut mahdollista pysäyttää jo alkumetreillä. Nythän tässä vaan lähinnä katsellaan silmät soikeina ja henkeä pidätellen, että mitä ukkeli seuraavaksi keksii. Tulihan ainakin selväksi se, että turvajärjestelmät ovat todella kehnot. Ei voi tuudittautua mihinkään turvallisuudentunteisiin.

Jotenkin en itse halua mennä mukaan sellaiseen ryssävihaan, jota moni harrastaa. Sillä logiikallahan voisi ajatella kaikista saksalaisistakin, että he ovat natseja. Uskon, että suurin osa venäläisistä on tavallisia ihmisiä, jotka haluaisivat elää elämäänsä rauhassa. Maan johto vaan tehnyt siitä asiasta jälleen kerran mahdotonta. En ihmettele, että moni paennut, kun Mr P ilmoitti liikekannallepanosta. Suomen rajat sulkeutuivat viime yönä, mutta esim Armenia kuulemma suosittu paikka paeta, koska sinne ei venäläinen tarvitse passia.

Toivottavasti sota saataisiin pian loppumaan.