Tohtori Höyhen

  Olen seurannut aika ajoin sarjaa "Rikkaat ja rahattomat". Siinä suurituloinen ja pienituloinen vaihtavat asuntoja viideksi päiväksi. Kummallakin on käytössä toisen viikkobudjetti. Eli se "rahaton" saattaa saada käyttöönsä jopa useamman tuhannen euron viikkobudjetin, kun taas "rikas" saattaa joutua keplottelemaan muutamalla kympillä. Nyt viimeksi osia vaihtoivat nainen, joka oli yrittäjä/galleristi/taiteilija ja toinen nainen, joka puolestaan oli työkokeilussa oleva yksinhuoltaja, jolla siis vielä yksi, lähes aikuinen tytär huollettavanaan. En ala nyt tarkemmin tekemään mitään keittiönpöytäpsykologista analyysiä kummastakaan, mutta sellainen ajatus tuli mieleen, että voiko köyhyys tai köyhyydestä eroonpääsemättömyys joillain jotenkin geeneissä? Jotenkin vaan pisti silmään tämän varattoman koti. Ei kenenkään ihan oikeasti ole tänä päivänä pakko pitää kodissaan rikkinäistä ja likaista, vanhaa sohvaa, jota joutuu peittelemään kankailla. Lahjoitetaan-sivustoj...

  Aloin katsoa Areenasta mielenkiintoista sarjaa nimeltä Taiteilijaelämää. Sarjassa tutustutaan kuuteen norjalaiseen nykytaiteilijaan ja heidän taiteilijaesikuviinsa. On supermielenkiintoinen sarja, suosittelen. Jotenkin tässä taas ryhtynyt miettimään omaa itsekritiikkiäänkin. Sain kuvien tekemisen jo hyvään alkuun, mutta kuten jo eilen taisin kirjoittaakin, niin työelämä vie taas energiaa niin, ettei sitä meinaa riittää enää vapaa-aikana mihinkään luovaan toimintaan.  Niin, siitä itsekritiikistä piti kirjoittaa: ehkä liikaa tulee pohdittua sitä, että osaako tehdä ns näköistaidetta. Hyvä piirustustaito on toki aina plussaa, mutta onko se tärkein asia, kun tehdään maalausta? Eikö kuitenkin ole katsojaa kiinnostavinta taulun sanoma eikä se, kuinka täydellinen se on teknisesti? Voihan olla teknisesti vaikka miten hyvä, mutta jotenkin muuten täysin tyhjä. Oikeastaan parasta, mitä voi tehdä, on se, että sulkee silmänsä ja korvansa kaikilta ulkopuolisilta ärsykkeiltä ja alkaa maalat...

  Nyt, kun olen taas jonkin (paitsi en tällä viikolla sairastumisen takia) aikaa tehnyt sijaisuutta päiväkodissa, niin olen huomannut, etten jaksa kirjoittaa enää mitään enkä ole myöskään tehnyt kuvataidetta koko aikana. Juurikaan mitään ylimääräistä ei oikein jaksa tehdä enää työpäivän jälkeen. No, kuoroharkoissa sekä yhdessä esiintymisessä (tai niitä oli samana päivänä kolmessa eri paikoissa) olen ollut mukana. Työ vie jotenkin mehut eikä se ole niin kiinnostavaa, että  antaisi lisäenergiaa. Tosin aika harvalla taitaa olla sellainen työ, että sinne menee riemusta kiljuen joka aamu. Ei päiväkodissa oikeastaan ne lapset rasita. Siellä rasittaa kiire, liian suuret ryhmäkoot, melu sekä se, että osa vakkareista tuntuu luulevan, että on vain yksi ainoa tapa tehdä asiat. Toisaalta on ihan terveellistä olla taas osa tuottavaa yhteiskuntaa. Kunhan ei tule tavaksi. Olen sanonut ennenkin ja sanon nytkin, että olen mielestäni jo oman aktiivityöurani jokseenkin taputellut. Kiintoisat ja ...

  Olin viikonloppuna eräissä juhlissa ja sieltä lähtiessäni, yön tunteina, vilustutin itseni. Sunnuntaina tuntui vilunväristyksiä ja jostain syystä jalkoja särki. Siis sääriä polvista nilkkoihin. Seuraavana yönä alkoi olo olla tukkoinen ja kurkkuun koski. Kuume nousi yli 39 asteeseen, joka on minun tapauksessani todella harvinaista, koska normaalilämpöni on 36.5 ja yleensäkään minulla ei juurikaan nouse kuume, ja olen aivan puolikuollut, kun lähestytään vaikkapa vain 38 astetta. Edellä kerrotuista oireista johtuen tein koronatestin maanantaina. Siis kotitestin. Näytti miinusta. Yskittyäni lähes koko seuraavan yön tein uuden testin seuraavana päivänä, ja sen mukaan nyt minulla sitten on korona. No, nykyäänhän ei ole mitään pitkiä karensseja, olisiko max 3 päivää, ja töihin voi palailla voinnin mukaan. No, vointini on yhä melko huono, joten ainakin tämän viikon olen pelistä pois. Olen alunperinkin suhtautunut koronaan tautina niin, että miettinyt, eroaako se perusflunssasta mitenkään...

Lempivuodenaikani kevät on taas täällä, joten olen enimmäkseen onnellinen. Olen myöskin tehnyt sitä sijaisuutta päiväkodissa, joten huomaan, etten jaksa iltaisin enää harrastaa vaikkapa kirjoittamista ja maalaamista. Näennäisen helppo ja rutiininomainen työ lasten parissa vie kyllä mehut. Onneksi työyhteisö on toisiaan tukeva ja lapsetkin kivoja. Tosin muutamasta ipanasta voisi kääntää volyymit hiljaiselle. Hyvin alkanut kuntokuurini jotenkin "jäi" pois, kun en enää ehdi punnita ruokia ja laskea kaloreita. Tosin syön käsittääkseni melko terveellisesti, koska syön töissä lounaan joka päivä. Koiran kanssa lenkkeilen 2-3 kertaa päivässä ja töissä olen myös ulkona paljon.  Minulla ei ole mitään erityistä tarvetta enää tarkkailla painoani, nähtävästi olen ja pysynkin normaalipainoisena, vaikka aina toivoisin olevani timmissä kunnossa, mutta haaveeksi on jäänyt. Toisaalta en jaksa oikein tajuta jatkuvia ohjeita siitä, miten milloinkin pitäisi tai ei pitäisi syödä. Syömisen pitäisi ...

  Somen ihmeellisessä maailmassa tulee esiin usein ns keloja, joissa ihmiset ovat kuvanneet tavallista elämäänsä. On pari aihetta, jotka jotenkin pistävät silmään. Toinen on vaikeasti vammaiset lapset ja toinen on kuolleen ihmisen kuvaaminen. Olen itse aikoinaan tehnyt vaikean päätöksen. Odotin Downin syndroomaa sairastavaa lasta. Geenivirhe siis paljastui lapsivesipuntion yhteydessä. Päädyin raskauden keskeyttämiseen. Tämä oli mieheni ja minun yhteinen päätös. Toisaalta tunsin itseni murhaajaksi ja toivoin, että en olisi ikinä mennytkään lapsivesitutkimukseen. Kuitenkin järkisyyt johtivat päätökseen. Meillä molemmilla oli jo ikää sen verran, että huolestutti sekin, kuka pitää vammaisesta lapsesta huolta sitten, kun meistä aika jättää. Tämän jälkeen sain kaksi tervettä lasta. Lääketiede tekee nykyään ihmeitä. Pienenpieniä, liian aikaisin syystä tai toisesta syntyneitä pienokaisia pelastetaan. Myös sellaisia vauvoja pelastetaan, joiden elämänliekki sammuisi ilman jatkuvaa lääkitystä...

 Tänään, Palmusunnuntain aamuna, lähdin aamulla varhain kirkkoon. Kuoron, johon liityin syksyllä, oli määrä esittää muutama laulu jumalanpalveluksen aikana, ja meillä oli tarkoitus harjoitella tunnin verran ennen kirkonmenoja. Näin teimmekin. Olimme me myös sopineet etukäteen pukeutumisesta. Miehillä oli mustat puvut ja violetti solmio ja meillä naisilla kuorotunikat huiveineen. Vaikka olenkin perusolemukseltani jännittäjä (esiintyminen, uudet asiat jne), niin tällä kertaa en jännittänyt lainkaan. Olo oli ainoastaan rauhaisa ja tyyni. Plus iloinen mieli siitä, että tämä lauluharrastus tuli aloitettua vuosikausien pohdinnan jälkeen. Eräänä kappaleena lauloimme Petri Laaksosen kappaleen "Hoosianna, laulakaa". Sitä oli riemukas laulaa, se oli jotenkin niin "kohottava" kappale. Uskoakseni rippileireilläkin varsin suosittu. Tällaisina hetkinä toivoo, että olisipa vielä tallella sellainen lapsenusko. Sellainen, että jossain "yläkerrassa" se partasetä ratkaisee k...