Valohoitoa

Lempivuodenaikani kevät on taas täällä, joten olen enimmäkseen onnellinen. Olen myöskin tehnyt sitä sijaisuutta päiväkodissa, joten huomaan, etten jaksa iltaisin enää harrastaa vaikkapa kirjoittamista ja maalaamista. Näennäisen helppo ja rutiininomainen työ lasten parissa vie kyllä mehut. Onneksi työyhteisö on toisiaan tukeva ja lapsetkin kivoja. Tosin muutamasta ipanasta voisi kääntää volyymit hiljaiselle.

Hyvin alkanut kuntokuurini jotenkin "jäi" pois, kun en enää ehdi punnita ruokia ja laskea kaloreita. Tosin syön käsittääkseni melko terveellisesti, koska syön töissä lounaan joka päivä. Koiran kanssa lenkkeilen 2-3 kertaa päivässä ja töissä olen myös ulkona paljon. 

Minulla ei ole mitään erityistä tarvetta enää tarkkailla painoani, nähtävästi olen ja pysynkin normaalipainoisena, vaikka aina toivoisin olevani timmissä kunnossa, mutta haaveeksi on jäänyt. Toisaalta en jaksa oikein tajuta jatkuvia ohjeita siitä, miten milloinkin pitäisi tai ei pitäisi syödä. Syömisen pitäisi olla nautinto ja arvostan kyllä hyvää ja tuoretta ruokaa, jossa ei säästellä voin ja kermankaan kanssa.

En muista, kirjoitinko mitään Tampereen reissusta, jonka tein viikko sitten ystävättären kanssa. Esitys oli siis nimeltään Katrina, pääroolia näytteli upeasti Jonnan Järnefelt. Esitys oli siis Tampereen työväen teatterissa. Tampere on kiva ja eloisa kaupunki, jossa voisi jopa viihtyä pidempäänkin.

Tällaista tällä kertaa. Sen Voxra-nimisen lääkkeen käytön lopetin tosiaan maaliskuisella Gran Canarian reissulla. Ei ole tullut mitään oloja tai alakuloja sen jälkeen, joten hyvä näin.
 

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää