Luonto hoitaa

 

Somen ihmeellisessä maailmassa tulee esiin usein ns keloja, joissa ihmiset ovat kuvanneet tavallista elämäänsä. On pari aihetta, jotka jotenkin pistävät silmään. Toinen on vaikeasti vammaiset lapset ja toinen on kuolleen ihmisen kuvaaminen.

Olen itse aikoinaan tehnyt vaikean päätöksen. Odotin Downin syndroomaa sairastavaa lasta. Geenivirhe siis paljastui lapsivesipuntion yhteydessä. Päädyin raskauden keskeyttämiseen. Tämä oli mieheni ja minun yhteinen päätös. Toisaalta tunsin itseni murhaajaksi ja toivoin, että en olisi ikinä mennytkään lapsivesitutkimukseen. Kuitenkin järkisyyt johtivat päätökseen. Meillä molemmilla oli jo ikää sen verran, että huolestutti sekin, kuka pitää vammaisesta lapsesta huolta sitten, kun meistä aika jättää. Tämän jälkeen sain kaksi tervettä lasta.

Lääketiede tekee nykyään ihmeitä. Pienenpieniä, liian aikaisin syystä tai toisesta syntyneitä pienokaisia pelastetaan. Myös sellaisia vauvoja pelastetaan, joiden elämänliekki sammuisi ilman jatkuvaa lääkitystä, hengityskoneita jne. Jokainen elämä on toki arvokas, mutta välillä sitä miettii, että pitäisikö luonnon antaa hoitaa homma, ilman ihmisen väliintuloa? Onko sellainen elämä elämisen arvoinen, jossa et pysty kommunikoimaan tai tekemään mitään itse ja ajattelun tasoakin voi vain arvailla? Sehän on ainoastaan vankina olemista omassa kehossa.

Eräs ihmettelyn aihe on ollut myös se, miksi esim Intiassa syntyy niin paljon ihmisiä, jotka kärsivät epämuodostumista. Ilmeisesti siksi, että siellä usein avioidutaan ja perustetaan perhe lähisukulaisen kanssa. Ja tätä siis tapahtuu vuosikymmenestä toiseen. 

Asia avautui minulle, kun katsoin ohjelman, jossa kuvattiin Englannissa asuvien Pakistanilaisten elämää. Heillä oli myös se mielipide, että lisääntyminen serkusten kesken on ihan ok. Eräässäkin perheessä oli neljästä lapsesta kolme kehitysvammaisia. Näitä perheitä haastateltiin, ja usean mielestä avioliitto serkun kanssa on mukava asia, koska sukuyhteisö on molemmilla sama eikä tarvitse tutustua erikseen puolison sukuun. Tässä ohjelmassa pointti oli käsittääkseni se, että kuinka paljon näistä sukurutsaisista perheistä aiheutuu kuormitusta terveydenhuollolle, koska nämä vammaiset lapset eivät tietenkään koskaan kykene elämään itsenäisesti. En tosiaan väitä, etteikö vammaisista pitäisi pitää huolta. Tottakai pitää, mutta tuo asia olisi estettävissä tai ainakin vähennettävissä järjenkäytöllä.

Tosiaan mainitsin alussa ne videot, joissa kuvataan kuollutta ihmistä. Uskon ja tiedän, että on tosi raskasta menettää läheinen, ja varsinkin jos kuolee lapsi, on terapeuttistakin hyvästellä hänet rauhassa ja ehkä myös kuvatakin, että jää muistoja. Silti en jotenkin ymmärrä sitä, miksi halutaan esittää nämä hyvästijätöt koko maailmalle, eikö se riitä, että niitä katsellaan ja muistellaan vain lähipiirin kanssa? No, maailma on ihmeellinen ja ajat ja ajattelutavat muuttuvat. Joskus on vaikea tai jopa mahdoton hyväksyä sitä.