Tohtori Höyhen

  Luin Omakannasta tietojani. Sairaanhoitaja, jonka kanssa olen siis käynyt keskustelemassa tämän syksyn ajan, oli kirjoittanut että "On tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen". No jaa. Ehkä vähän liioittelua, mutta ehkä just sinä päivänä olin tyytyväinen.  Sairastuin siis keväällä jonkinlaiseen alakuloon, jonka toinen nimi on masennus. Mikään ei vaan tuntunut miltään ja värit katosivat maailmastani. Nyt on ehkä sellainen neutraalimpi olo. Silti haluan vielä jossain kohtaa jatkaa sitä keskustelemassa käymistä, vaikka nyt ollaankin ikäänkuin lopetettu se, ja sovittiin että joku soittaa minulle joulukuussa ja katsotaan sitten, mikä on tilanne. Lisäksi haluan käydä vielä Rosenterapiassakin, mutta koska yhden kerran hinta on 70 eur, niin siellä en pysty alvariinsa laukkaamaan. Päiviäni on täyttänyt pentukoiran kanssa touhuaminen (lenkillä 3 kertaa päivässä), lukeminen, elokuvat, somemaailma ja tämä blogin kirjoittaminen. Tietysti teen ruokaa lähes joka päivä, koska kotona asuu v...

  Kuva on ohjelmasta Flinkkilä & Kellomäki ja tämän jakson nimi oli Pelon ja ilon perillinen . Katsoin ohjelman Areenasta, kun ystävä suositteli sitä, ja oli hyvä että katsoin. Haastateltavana on Anna Soudakova, joka muutti Pietarista Suomeen 8- vuotiaana. Erittäin viehättävä ja selkeäsanainen nainen. Suosittelen minäkin tätä nyt katsottavaksi. Saattaa moni asia avautua ihan eri tavalla. Olen varmaan ennenkin kirjoittanut siitä, että vaikka Venäjän iso P nyt tekee ihmisoikeusrikkomuksia oikein urakalla, ja siinä ei tosiaan ole mitään hyväksyttävää, niin silti en taivu siihen, että ryhtyisin ryssittelemään jokaista Venäjän kansalaista. Enhän nimittele kaikkia saksalaisiakaan natseiksi. Eihän jokainen suomalainenkaan ole samanlainen vaan olemme kaikki yksilöitä. Monihan kritisoi sitä, että miksi Venäjän kansa alistuu. No, jokainen vähänkin historiaa lukenut kyllä tietänee, miten toisinajattelijoille tuossa maassa on käynyt. Ja käy yhä. Huonosti. On varmaan helppo huudella sieltä ...

  Taas meinasin kärsimättömänä luonteena menettää hermoni tyystin, kun fb toiminut huonosti kännykässä. Monta viikkoa olen joutunut lataamaan sen aina uudestaan play-kaupan kautta. Ja vaihdellut salasanoja yms. Eilen en sitten lopulta päässyt ollenkaan naamakirjaan. koska play-kauppa vaan pyöritti latausta. Tein kaikki osaamani kevätjuhlaliikkeet, eli siivosin tiedostoja ja optimoin ja vaikka mitä. Yhtä heikosti, kuin raha pysyy käsissäni, onnistuu tekniset asiat. Tietokoneen kautta fb toimi. Ja äsken alkoi toimia yllättäen myös puhelimella. Jotenkin on kyllä fiilis, että pelkästä rahastuksesta on kyse. Taas pitäisi vaihtaa puhelin uudempaan versioon ja parempaan liittymään. Jotenkin en vain tajua, että vaikka vuodesta toiseen käytän puhelinta vain tiettyihin asioihin (viestit, sähköposti, Instagram, Fb, valokuvat ja google), niin aina jossain kohtaa puhelin muka muuttuu liian heikoksi tehoiltaan. Hirveää luonnonvarojen tuhlausta sekin, että aina pitää ostaa uutta ja uutta. Alkoi m...

  Kirja vuodelta 2021, kustantaja WSOY. Tällainen kirja osui käsiini, kun käväisin itsepalvelukirjastossa. En yleensäkään jaksa varailla mitään uutuuksia ja lukulistani on siis poukkoileva. Yleensä vaan nappaan hyllystä käteeni kirjan, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta. Tämä vaikutti. Kaukaisesti koskettaa hitusen omaakin elämääni tämä kirja, koska kauan sitten sitten opiskelin samassa oppilaitoksessa, tosin eri vuosikurssilla, kuin tämän kirjailijan sisko, jonka anorexiasta, syövästä ja kuolemasta kerrotaan tässäkin kirjassa. Kirja on hyvin henkilökohtainen. Siinä kerrataan kirjoittajan lapsuutta ja perhesuhteita. Paljon kuvataan myös naisen kipuilua oman kehonkuvan kautta. Äitiyden teema kulkee mielestäni vihreänä lankata koko ajan. Äitiä vihataan ja rakastetaan samaan aikaan, ja anteeksianto onnistuu joskus, muttei aina.  Kirjoittaja tuntuu olevan juuri se suorittava äiti, joka pesee, paikkaa ja mankeloi ja on mukana aktiivisesti lasten kouluelämässä. Siinä hötäkässä usein ...

  Kävin viikonloppuna katsomassa Kikka-elokuvan. Pääosassa Sara Melleri. Elokuva oli mielestäni ihan hyvä. Tehty ehkä vähän hengästyttävällä vauhdilla, mutta eihän vajaaseen pariin tuntiin voi ihmeitä mahduttaakaan.  Kikkahan kuoli nuorena, vain 41-vuotiaana. Käsittääkseni sairaskohtaukseen, joka ilmeisesti johtui aiemmasta runsaasta alkoholinkäytöstä. Viihdemaailmassahan se taitaa olla suurin syy ennenaikaisiin kuolemiin (Rauli Somerjoki, Topi Sorsakoski, Armi Aavikko, Kari Tapio jne). Tai ainakin oli. Nykyään tuntuu siltä, että muusikotkin ovat paljon terveellisemmät elämäntavat omaavia kuin ennen. Ei katsota hyvällä esiintyjää, joka sössii keikkansa liian viinalla läträämisen vuoksi. Ei tietysti katsottu ennenkään, mutta jotenkin ajateltiin, että taiteilijaelämään kuuluu tietty rappioramantiikka. Ja ei varmaan olekaan mitenkään yksinkertaista kestää sitä yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, kun parrasvalot sammuneet ja tyhjä hotellihuone kutsuu. Ja kiusauksia varmasti riittää yöeläm...

  Nykyisin on kauneusihanteena muodokas takapuoli. Monenmoisia pepunravistelu- ja muita videoita löytyy pilvin pimein somesta. Ja jos omasta takaa olisikin littana tarakka, niin monet turvautuvat rohkeasti implantteihin. On kyllä jännä juttu, miten kauneusihanteet vaihtelevat. Eipä kauaakaan ole siitä, kun naisten kauneusihanteena oli kukkakeppimäinen olmi, jossa ei ollut laaksoa eikä kukkulaa. Kunnon vaateripustin siis. Jos daami oli isompaa kokoa, niin tiukasti valittiin asut sen mukaan, että mikään paikka ei hylly. Nykyään naiset pukevat estottomasti stringit ohuiden housujen alle, että pylly värisee luontevasti joka askeleella. Silmänilo varmasti monille miehille. Miehethän jaotellaan kuulemma tissi- ja peppumiehiin. Tosin näin ei kai saisi kirjoittaakaan, koska taas joku pahoittaa mielensä, kuten nykyään on tapana kaikesta pahoittaa. Mutta jotenkin asian idea häviää, jos kirjoittaa "tissi- tai peppuhenkilöistä"...Tai en tiedä.. Omaa silmää miellyttää sopusuhtainen vartal...

  Esittelyteksti Dramaattisessa historiallisessa romaanissa rakkaimmat muistot ovat kaikkein kielletyimpiä. Helsinki 1958. Elannon leipätehtaalla vuosikymmeniä työskennellyt Sofia huomaa mustan Pobeda-auton ilmaantuneen tehtaan portille. KGB:n nahkatakkiset miehet antavat Sofialle tehtävän viedä merkillinen kirjepaketti Leningradiin, kaupunkiin, jonka hän tunsi tsaarinajan Pietarina. Siellä hän palveli Jusupovien palatsissa ja rakastui vallankumoukselliseen Borikseen, hevosrenkiin, joka muutti maailmaa. Paluusta Leningradiin muodostuu Sofialle hänen elämänsä mittainen matka halki Venäjän vallankumouksen, Leninin valtaannousun, kommunismin rakentamisen ja hetkien, jolloin vallankumous söi omat perillisensä . Yllä siis kirjan virallinen esittely ja kustantajahan on siis Otava. Kirja oli mielestäni todella hyvin kirjoitettu ja hahmoista oli saatu hyvin eläviä. Oli helppo lukea.  Päivi Lipponen on kirjailijuuden lisäksi aikuislukion historian opettaja, filosofian tohtori sekä enti...