Tohtori Höyhen

  Kaikki liian äärimmäinen ei yleensä tuo mukanaan mitään hyvää. Olen useinkin pohtinut tätä termiä " kehopositiivisuus ". Jokainen ymmärtää sanat omilla tavoillaan ja itse siis ymmärrän sanan kehopositiivisuus siten, että ihminen pitää omasta vartalostaan riippumatta siitä, millainen se on. Siis vaikkei se olisikaan juuri sellainen kuin sen haluaisi  olevan. Eli siis ihminen hyväksyy myös ns "virheet "  ja yleisestä kauneusihanteesta poikkeavat asiat itsessään. Koska suurin osa meistä on jotain ihan muuta kuin sellainen keskimääräinen kauneusihanne ja se niin pitääkin olla. Mutta siis koko ajan pitäisi muistaa myös kunnioittaa kehoaan, ja pitää huolta myös oikeanlaisesta ravinnosta ja liikunnasta. Sitten on sellainen porukka, joka ei pidä kehostaan oikein mitään huolta, eli syö mitä sattuu, jolloin lopputulos on sen mukainen, ja silti siihen ei saa puuttua kukaan, "koska kehopositiivisuus". Sekin aika ärsyttävääkin, koska kyllä se kuitenkin kuormittaa esi...

  Robotit. Nuo sympaattiset arjen helpottajat. Kuten vaikka ruokarobotti, jota kohtaan tuntee suurta sympatiaa, kun sen pieni, pullea ja vähän lapsenomainen muoto rullailee tuolla liikenteessä ja odottelee suojatien vierellä sopivaa mahdollisuutta tien ylitykseen. Jossain näin jonkun ohjelman, joka käsitteli automaatiota. Kun robotit ja muu automatiikka alkoivat korvata ihmisen tekemää työtä, niin ajateltiin, että näin ihmiselle jää enemmän aikaa kaikkeen muuhun ja elämä helpottuu. Toisin kävi: ihmisistä tuli jostain syystä entistä kiireisempiä ja stressaantuneempia. Erikoista. Ihan arkisena esimerkkinä vaikkapa käsin tiskaaminen. Muinoin se oli ihan  normaalia ja siihen riitti aikaa, koska oli pakko riittää aikaa. Nyt pelkästään tiskikoneen tyhjennys aiheuttaa lähes perheriitoja. Saatika sitten työelämä, jossa pinna kireänä syöksytään tuottavasta tehtävästä toiseen. Itse kannatan kyllä elämää helpottavia laitteita, mutta isossa kuvassa (typerä sanapari, mutta en nyt muuta kek...

  Eilen olin katsomassa sekä Samuli Putron kirjahaastattelua että myös hänen keikkaansa. Olipa positiivinen kokemus. Ihailin erityisesti Putron verbaalista lahjakkuutta ja tilannekomiikan tajua. Keikalla hän myös antoi kaikkensa ja todellakin kommunikoi yleisön kanssa. Ääni kantoi myös koko ajan hienosti, vaikka keikka väliaikoineen olikin melko pitkä. Tällaista lisää. Pitäisi useamminkin käydä livemusiikkitapahtumissa.

  Tänään on taas kiinteistöveron osa 1 maksettu. Sen kunniaksi lähdin kitkemään rikkaruohoja aidan kadunpuoleiselta puolelta (juu, kuuluu kiinteistön omistajalle katuosuuden puoleen väliin asti laskien tontin rajasta).  Kitkiessä mietin tätä tuttavaani ja eilistä postaustani aiheesta. En itsekään pidä sellaisista totuuden torvista, jotka huutaa yksiä ja ainoita oikeita mielipiteitään joka väliin, ja toivoakseni en ole ihan sellainen. Silti ystävyyteen kuuluu se, että pitää osata sanoa myös suoraan tarpeen vaatiessa. Jos toinen vain haluaa koko ajan ylistystä ihan kaikesta mitä tekee ja olla se itse valitsemansa keskipiste ja maailman napa, niin eihän se ole mitään ystävyyttä. Ei siinä mitään kehitystä ihmisenä ainakaan tapahdu ja sittenhän käy niin, että lopulta se aiempi keskipiste huomaakin olevansa aika yksin, hovi on häipynyt ympäriltä. Tämä tuttavani, joka siis on jo keski-iän ylittänyt, niin kehuskeli vielä jokin aika sitten silläkin, että keiden kaikkien paikkakunnan mi...

  Nyt mietityttää, että missä menee rajat? Suoraansanomisen rajat. Vastaanottajan rajat. Törmäsin asiaan ihan henkilökohtaisesti, kun ärsyynnyin liikaa pitkäaikaisen tuttavani touhuista. Tämä tuttava on kova antamaan kritiikkia ihmisten olemisesta, tekemisestä ja ulkonäöstä, mutta hänkään ei nähtävästi pidä siitä, että hänelle itselleen annnetaan suoraa kritiikkia. No, kukapa siitä tykkäisikään. Tämä mainittu tuttava on vuosia selittänyt olevansa citygirl (asuu yhden tuppukaupungin omakotialueella). Ja on siis aiemminkin asunut pienissä kaupungeissa. Hän vertaa koko ajan omaa citykäyttäytymistään (???) mm avomieheensä, joka on maalta. Eikä minusta kyllä yhtään juntti. Jotenkin jopa outoa, että yli viisikymppinen ihminen edes pohtii noin mitättömiä asioita. Hän on myös kova kehopositiivisuuden puolesta puhuja. Samaan aikaan käsittelee kaikki somekuvansa lähes tunnistamattomiksi. Oikeastaan riitamme alkoikin siitä, kun mainitsin siitä, että oli taas poistanut kaikki näppylät ja kakso...