Tohtori Höyhen

 Kotipaikkakunnallani lenkkeilee eräs vanhempi rouva, joka aiheuttanut hämmennystä käytöksellään. Ilmeisesti pelkää koiria ja nyt sitten kuulemma huudellut koiranomistajille ja uhkaillutkin. Tiedän tämän kyseisen rouvan, on entinen asiakkaani, ja olen tullut hänen kanssaan aina toimeen, vaikka hän onkin melko erikoinen persoona. Hän on kertonut asioita entisestä työstään pankissa Helsingissä, sukulaisistaan ja entisestä kotiseudustaan. Hän on siis ollut jo pitkään eläkkeellä, enkä tiedä, mikä sai muuttamaan tänne. Kovin yksinäiseltä vaikuttaa.  No, tämän erikoisen käytöksen vuoksi hänestä ryhdyttiin tänä kesänä kirjoittelemaan paikkakunnan keskustelupalstalla. Ei mainittu nimeä, mutta kuvailtiin ulkonäköä niin tarkasti, että kyllä hänet tunnisti. Kommentit vaihtelivat laidasta laitaan, osa mollasi ja haukkui, osa ymmärsi ja osa pohti, millä tavoin rouvaa voisi auttaa. Osa veikkaili muistisairautta. Joku oli tietävinään, että rouva juo kaljaakin kuin sieni. No, innokkaasta lenk...

 Mitä jos joskus myöntäisi suoraan, ettei jaksa? Ettei kertakaikkiaan pysty eikä tahdo? Olen nyt omalla kohdallani tutkinut asiaa, kun olen kärsinyt jonkinlaisesta alakulosta, että miksen anna nyt itseni olla, ilman paineita? Miksi kannan huonoa omaatuntoa siitä, että sanon asioille tai ihmisille ei?  Ilmeisesti olen muutenkin siinä vaiheessa, että kynnys hakea apua on vielä liian korkea. Että menisi lääkäriin ja sanoisi vaan että masentaa, auta. Toisaalta on vieläkin  jonkinlainen luulo siitä, että tämä  menee ohi kotikonstein. Että johtuu vaan tietyistä asioista, joita kasaantui ja värit katosivat maailmasta. Toisaalta elämään kuuluu sekin, että välillä on alakuloinen. Joka asiaan ei tarvitse ottaa sitä nappia. Ei aina pidä turruttaa kaikkea lääkkeillä.  Nykyän ainakin nukun jo paremmin. Kiitos kuulunee hauvavauvalle. Tässä voisi nyt ottaa tavoitteeksi sen, että päivä kerrallaan. Että muuten ollaan kuin ellun kanat, mutta asialliset hommat hoidetaan.

 Eräs uudehkoja ammatteja on somevaikuttaja. Kuvassa vertailun vuoksi Veikko Vennamo, joka oli aikansa (poliittinen)vaikuttaja monella tavalla, ja jos olisi elänyt someaikana, hän olisi taatusti herättänyt paljon tunteita ja kommentteja ja seuraajista ei olisi ollut pulaa silloinkaan. Unohdettua kansaa riittää yhä.  On kyllä erikoista, että ihan tässä muutaman vuoden sisällä on somevaikuttajia ilmaantunut kuin sieniä sateella. Osa kirjoittaa ja vloggaa, osa keskittyy lähinnä oman lärvin ja vartalon esittelyyn. On kyllä oikeastaan ihmeellistä, että tästä kaikesta on oikeasti tullut iso bisnes. Kyse on sisällön tuottamisesta.  Pitäisköhän itsekin oikein perehtyä asiaan? Voisinko minä olla sellainen somevaikuttaja, joka saisi tulojakin vaikkapa blogin kirjoittamisesta?  Olisi pitänyt ehkä kumminkin aloittaa tämä blogin pito jonkun ammattilaisen kanssa eikä valita sitä tietä, joka oli helpoin saatavilla oleva. Alunperin minulla oli tässä ideana vain se, että voisi facen ...

 Iltapäivälehdistö lanseerasi jokunen vuosi sitten uuden sanan eli KÄRISTEKUPOLIN. Sen on tarkoitus kuvata kovaa ja armotonta ja epätyypillistä helleaaltoa, joka jatkuu tavallista pidempään. Sellaisessa me suomalaiset olemme juuri nyt. Päivän toimet kannattaa ajoittaa  varhaiseen aamuun tai myöhäiseen iltaan. Ja osahan meistä ei kärsi helteestä lainkaan, vaan on iskussa aamusta iltaan. Tai omistaa veneen. Meillä on siunauksena talossa ilmalämpöpumput. Myös hauvavauva on pysynyt virkeänä niiden avulla. Suomessa on nyt kuulemma 10 astetta kuumempaa kuin vaikkapa Costa del Solilla. Ihminen oppii kyllä elämään jatkuvassa lämpöisessä ilmatilassa. Silloin vaan kuljetaan varjoissa pahimmalla helteellä. Ja syödään suolaista ja juodaan nestettä. Ja uidaan. Toisaalta joku + 15 on espanjalaisille ihan talvisaapas keli, kun suomalainenhan siinä vaiheessa jo riisuutuu t-paitasilleen ja vilustuu. Mutta nyt on tosiaan noin + 30. Vaatteiden vähentäminenkään ei viilennä. Olen kyllä ihan tyytyv...

 Apatia. Tuo hajuton ja mauton ankeuttaja on ollut nyt elämässäni muutaman kuukauden. Mikään ei tunnu miltään. Kaikki tuntuu jatkuvan samanlaisena vuodesta toiseen. Vähän samaan tapaan kuin sisustan: laitan tän nyt tähän ja siinä pysyy. Mikään ei tosiaan tunnu miltään ja jotenkin ei ole voimia tehdä mitään konkreettista elämää muuttaakseen. Ei ole edes "ois voinu"- vaihetta, on vain "en jaksa"- vaihe. Jopa mennyt elämä tuntuu siltä, että ei ole saanut mitään merkittävää aikaiseksi. Tosin voishan sitä päästä historian lehdille vaikkapa kirkonpolttajana tai Lallina Köyliöstä, mutta ehkei ihan tällaisesta menestyksestä haaveile apaattisenakaan. Mutta: yksi ilonaihe ilmaantumut: perheessä on taas hauvavauva. Ehkä koiraterapia pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa mieleenkin. Tää kesä menee muuten vähän harakoille, kun odottelen sitä silmäleikkaukseen pääsyä. Ehkä sitten kirkastuu lisää.

 Parikymppinen tyttäreni ilmoitti jokunen aika sitten, että aikoo jättää avomiehensä, jos ei touhu muutu. Ilmeisesti iso ongelma oli se, että tytär koki että joutuu yksin tekemään kaikki kotityöt, kun poikaystävä vain pelaisi tietokoneella. Yleensä en ole halunnut millään tavalla puuttua aikuisten lasteni tekemisiin, mut jotain koitin tuolloin änkätä että "pitäiskö vielä keskustella ja miettiä ratkaisuja? Onhan X kumminkin kiltti ja kunnollinen, eikä mikään ikuista Vappua viettävä bilettäjä". Olen itsekin nuorena jättänyt hyvän miehen sännättyäni olettamani suuren rakkauden perään enkä paljoa miettinyt tuolloin. Siksi halusin sanoa tytölleni sen, että mieti vielä. No, eilen tytär sitten ilmoitti, että aikoo pysyä eropäätöksessään. Että X oli vakavan keskustelun jälkeen skarpannut tasan kerran. Eli siivonnut kämpän, vaihtanut petivaatteet ja ostanut kukkia. Mutta tämän kertarykäisyn jälkeen touhu ilmeisesti jatkui entisellään. Itse kuvittelisin, että tilanne ei tosiaan ole toi...

  Olen jonkinverran seurannut yhtä suosittua naistenlehden blogia, jota pitää siis mies, joka melko hanakasti ottaa kantaa seksiin ja parisuhteisiin. Hänen mielestään ihmisten pitäisi erota enemmän. Siinä mielessä olen samaa mieltä, että jos liitossa väkivaltaa ja asioita, jotka tuottavat pelkoa, niin silloin pitääkin lähteä. Nyt kuitenkin olen paljonkin pohtinut sitä, että onko seksi tosiaan niin tärkeää, että jos ei sitä liitossa ole "riittävästi", niin silloinko siis kannattaa erota? Jotenkin alkanut ärsyttää seksin ylikorostaminen kaikessa. Kymmenen vuotta sitten ajattelin varmaan tästäkin asiasta ihan toisin. Vielä sitäkin nuorempana erehdyin, kuten moni muukin kanssasisar, luulemaan hyvää seksiä rakkaudeksi. Sitähän se ei välttämättä ole. Mutta onko seksi siis perustarve vaikkapa syöminen? Okei, jos seksi on perustarve, niin tarvitseeko sen toteuttamiseksi aina toista ihmistä. Riittääkö oma mielikuvitus, elokuvat, kirjat sekä terveet kädet tarpeen täyttämiseksi? Ihannet...