Tohtori Höyhen

 Nyt on tullut kahlattua läpi vanhaa Kotikatu-sarjaa Areenassa. Sitä on ollut ihana katsoa, ei vähiten ihanan Helsinki-kuvauksen vuoksi.  Sarjan ensiesityksestä aikaa lähes 30 vuotta, ja ajan kulumisen  ja asenteiden muutoksen kyllä huomaa. Sarjassa on esimerkiksi kampaaja Pirkko. Kotoisin Pispalasta, adoptoitu Keniasta. Eräänkin kerran Pirkon ihonväriä kommentoidaan ja sanaa "neekeri" käytellään vapautuneesti. Ja tuohon aikaan se n-sana ei ollut meille tavallisille pulliaisille rasismia. Oli valkolaisia, neekereitä, mustalaisia. Ostettiin neekerinpusuja ja Uncle Ben`s riisiä. Kaikki ei siihen aikaan ollut rasismia, kuten nyt. Tummaihoisia ei asunut vielä kovin paljon Suomessa, ja ne, jotka asuivat, olivat meistä eksoottisia. Asiat ja asenteet muuttuivat kielteisiksi oikeastaan siinä kohtaa, kun ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat. Muistan, kuinka jo tuolloin äimisteltiin, että miksi tulee pelkästään nuoria miehiä ja myös maahantulijoiden saamista sosiaalietuuksista li...

 The weeping woman, Pablo Picasso 1937. Tuli tässä mieleen, kun omaakin vanhenemista pohtinut, että ei liene ihme, että moni vanhoilla päivillään kiinnostuu huomattavasti itseään nuoremman kumppanin seurasta. Ehkä se oma kuolevaisuus unohtuu nuoremman ihmisen seurassa. Näin naisena on kyllä piristävää se tieto, että on nuorempia miehiä, joita oikeasti kiinnostaa vanhempi nainen. Jo pelkkä teoreettinen tieto asiasta on lohduttavaa. Toki joku raja kai ikäerollakin on. Mun samanikäinen lapsuuskamuni, mies, taivasteli joku aika sitten, että "kyllä sullakin alkaa ikää jo olemaan". Leskeksi jäätyään hän nyt harrastanut muutaman vuoden itseään nuorempia naisia. Leskeys ei johtunut puolison iästä vaan parantumattomasta sairaudesta. Tälle vanhenemiskammoiselle lapsuuskaverilleni meinasin kyllä todeta, että minun ei ainakaan tarvitse juosta koko aikaa vessassa kuten sinun. Hänellä siis ollut eturauhasongelmia ja jotain leikattukin sen vuoksi. On siis 60-luvulla syntynyt mies. En ole tä...

 Tohtori Höyhen ihan vaan kaverin puolesta kyselee, että onko ihmisen perusluonteenpiirre se, että halutaan esittää parempaa ihmistä kuin oikeasti ollaan? Kaveri kertoi, että hänellä on anoppi, jonka kanssa tullut juttuun noin 20 vuotta. Menestyksen salaisuus on se, että on muistettu pitää sopivan etäiset välit ja annettu tilaa kummallekin. Kaverin miehen veljenvaimo on myös miniä tälle kaverin anopille. Kutsutaan häntä nyt vaikka nimellä "Miniä B". Tämä miniä B ei ole ollut niin helpoissa väleissä anoppiinsa kuin mitä kaverini. Sanan säilä on viuhunut puolin ja toisin, eikä ole kummaltakaan puolelta peitelty vastenmielisyyden tunteita. Miniä B:llä on kaverini mukaan ollut aina jotain myrkyllistä sanomista anopista. Anoppi puolestaan piti Miniä B:tä vilpillisenä ja epäaitona ihmisenä. No, tämä iäkäs anoppi on nyt jo vanha ja huonokuntoinen ja hoitokodissa. Kaverini oli huomannut, että hoitokodilla on fb-sivu. Sinne oli laitettu kuva, jossa anoppi istuu pöydässä ja hänen synty...

 Tohtori Höyhen eli alter egoni on pohtinut myös, että olisiko masentunut, kun aika paljon on sellaista asioiden kyseenalaistamista ollut jo kauan. Mietinnän lopputulos on: en ole masentunut. Nousen joka aamu mielelläni sängystä. En nuku muutenkaan koskaan pitkään, koska jotenkin tuntuu, että jos ei päivää aloita aamusta, vaan lötköilee sängyssä pitkään tai nukkuu väkisin, niin silloin oikeasti masentuu, jos on siihen vähäjkään taipuvainen. Ainakin alakuloistuu. Olen nopeasti kyllästyvä, olen myös nopeasti ahdistuva. Nukun huonosti aina su-ma välisen yön, jos seuraava päivä työpäivä. Ahdistun menoista, jotka tapahtuvat iltapäivällä tai illalla. Haluan tehdä kaiken siten, että se tekeminen alkaa aamulla. En pidä oikeastaan mistään sellaisesta tekemisestä, joka on jonkinlainen pakko tai velvollisuus. Eri asia on sitten sellaiset jutut ja intohimon kohteet, jotka oikeasti ilostuttavat ja antavat sisältöä. Tämä korona-aika on oikeasti ollut melko raskas. Alussa oli kivaakin se pakollin...

 Itse satu Laiska-Jaakko menee näin:  Satu on nimeltään Laiska-Jaakko. Se on englantilainen kansansatu, mutta tarinaa rikkaasta tytöstä, joka ei ole koskaan nauranut, kerrotaan myös Grimmin veljesten sadussa Kultainen hanhi. Laiska-Jaakko on köyhä poika, joka saa palkaksi talonpojalle tekemästään työstä kolikoita, maitoa, juustoa, kissan, mutta hän kantaa palkkansa kotiin aina väärällä tavalla niin, että menettää sen. Lopulta hän saa palkakseen aasin, jonka hän kantaa kotiin selässään. Rikkaan miehen tytär, joka ei ole koskaan nauranut, näkee tämän ja räjähtää nauramaan. Tyttären isän lupauksen mukaan Jaakko saa tytön vaimokseen eikä hänen enää koskaan tarvitse tehdä töitä. Tämä johdantona siihen, että myönnän suoraan, että minusta on tullut laiska ja mukavuudenhaluinen. Reippaudenkin kyseenalaistin jokin aika sitten.  Tämä asia taas korostui ja nousi eteen eilen, kun olin silmäsairauteni vuoksi lääkärissä. En siis sillä varsinaisella hoitavalla lääkärillä, jota menen taa...

 Minusta lähti iso pala. Silmät täynnä kyyneleitä, leukaperiä kiristää itku, suru ja kaipaus. Karvakamu, jonka kanssa elin monta vuotta, ei enää ole kanssani. Ei enää yhteisiä lenkkejä, ei hassuttelua, ei yhteisiä rutiineja. Korjailen pikkuhiljaa pois kotoa hänen tavaroitaan. Pesen kuljetuskopan, pyykkään lepotyynyt ja kupit. Mietin, säilytänkö kuivamuonat  vai en. Tytär sanoo, että hauvelin pehmoleluihin ei saa koskea.  Rakkaalla karvakamullani petti sydän. Toivon jotenkin, että minunkin sydämeni pettäisi. Vaikka ehkä en kuitenkaan. Kukaan ei enää laukkaa perässäni, kun menen yläkertaan. Kukaan ei enää vingu viereen sänkyyn. Jopa aura-auton haukkumista on ikävä. Kadehdin jokaista, joka tuolla kulkee koira hihnan päässä.  Voi kuinka toivon, että kuolemassa olisi peruutusnappula. Ei valitettaavasti ole. En tiedä, täyttyykö tämä tyhjä kohta minussa enää koskaan. Ehkä onnelliset muistot sitten joskus, kun en enää jaksa itkeä.

 Kuvassa Henri Matissen maalaus "Elämänilo". Katsoin dokumentin Matissesta ja inspiroiduin. Olen jo pitkään haaveillut, että ryhdyn piirtämään ja maalaamaan. Haluaisin luoda kuviksi tätä runsasta, sisäistä maailmaani. Olen siis aikoinaini saanut hiukan kuvataidekoulutustakin, ja piirtänyt elävää mallia jne. Ajattelin, että en silti pyrkisi noudattamaan mitään sääntöjä tai edes pyrkimään täydellisyyteen, eli täydellisiin mittasuhteisiin ja muuhun, vaan tosiaan ammentaisin sieltä omista haaveista ja mielikuvista, ehkä hiukan naivismin kautta. Olenhan tarkkailija luonteeltani, ja pistän usein merkille elämän pieniä vivahtaita. Luulen, egttä aiheet eivät lopu ihan heti kesken :) Nyt pitäisi vain aloittaa. Jostakin. Olkoon se vaikka aluksi pientä piirtelyä. Tämä talvi ja oikeastaan joka talvi minulle tapahtuu se, että haluaisin vain olla kotona. Tehdä ruokaa, lukea ja katsoa sarjoja. Ja nyt kävi niin "onnellisesti", että tämä on ollut arkipäivääni reilun kuukauden. Saira...