Oi aikoja, oi tapoja

 Nyt on tullut kahlattua läpi vanhaa Kotikatu-sarjaa Areenassa. Sitä on ollut ihana katsoa, ei vähiten ihanan Helsinki-kuvauksen vuoksi. 

Sarjan ensiesityksestä aikaa lähes 30 vuotta, ja ajan kulumisen  ja asenteiden muutoksen kyllä huomaa. Sarjassa on esimerkiksi kampaaja Pirkko. Kotoisin Pispalasta, adoptoitu Keniasta. Eräänkin kerran Pirkon ihonväriä kommentoidaan ja sanaa "neekeri" käytellään vapautuneesti. Ja tuohon aikaan se n-sana ei ollut meille tavallisille pulliaisille rasismia. Oli valkolaisia, neekereitä, mustalaisia. Ostettiin neekerinpusuja ja Uncle Ben`s riisiä. Kaikki ei siihen aikaan ollut rasismia, kuten nyt. Tummaihoisia ei asunut vielä kovin paljon Suomessa, ja ne, jotka asuivat, olivat meistä eksoottisia. Asiat ja asenteet muuttuivat kielteisiksi oikeastaan siinä kohtaa, kun ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat. Muistan, kuinka jo tuolloin äimisteltiin, että miksi tulee pelkästään nuoria miehiä ja myös maahantulijoiden saamista sosiaalietuuksista liikkui monenmoista legendaa.

Toinen silmiinpistävä ero 30 vuoden takaisesta sarjasta tähän päivään on luokkaerot. Oli varakkaita perheitä ja sitten duunariperheitä. Vähän hävettiin niitä maalaisjuuria. Sarjassa nyrpisteltiin aikuisten lasten valinnoille. Köyhä puolisoehdokas ei ollut kovin hohdokas vaihtoehto tuleville appivanhemmille. Sarjassa oli myös bileet, joihin lukiolainen Mirja Mäkimaa oli kutsuttu. Hän pohti pitkään, kehtaako ottaa poikaystävänsä, puuseppä-Hessun mukaan. Mirja epäili, että Hessu ei viihdy bileissä, joissa alaikäiset snobit vertailevat keskenään eri eliittilukioita. No, Hessu oli bileissä, ja laittoi kermaperseille jauhot suuhun terävyydellään ja eläintenoikeuksia koskevilla kommenteillaan.

Tässä kohtaa on nyt pakko aasinsiltana ottaa esiin seuraava asia: välillä ärsyttää suunnattomasti vanhemmat, jotka kehuskelevat lastensa tekemisillä. Onko ihminen siis mielestään onnistunut kasvattajana, jos lapsi opiskelee vaikkapa lääkäriksi? Ja onko se äiti tai isä sitten epäonnistunut, jos lapsi onkin masentunut työtön? Lähtökohtaisesti kai jokainen toivoo jälkikasvulleen hyvää. Ja siihen kyllä mielestäni kuuluu se, että lapsi tekee omaa elämäänsä koskevat päätökset ja valinnat itse. On todella kiva, jos lapsi pärjää opiskeluissaan ja elämässään, mutta siitä ei vanhemman pidä ottaa pisteitä itselleen. Toki kotona lapsi oppii (tai on oppimatta) moraalisäännöt ja tietyt elämän lainalaisuudet

Tottakai on niin, että suhteilla mennään paljon myös työelämässä, valitettavasti yhä, mutta ehkä se lapsi on ylpeämpi saavutuksistaan silloin, kun on ne itse saavuttanut ja ansainnut ne, eikä niin, että yli-innokas äiti tai isä häärännyt taustapiruna. Hyvää käytöstä on myös osata päästää irti siitä jälkikasvusta ja lopettaa päsmäröinti. Silloin voi auttaa, kun sitä pyydetään.