Joulu on rakennettu

 Tohtori Höyhen on pannut viime vuosina merkille, että jouluperinteet on muuttuneet. Joskus muinoin vielä oikeasti haettiin se kuusi metsästä tai torilta, ja hiljennyttiin kaikin puolin. Joulu jatkui Loppiaiseen saakka. Myös kaupat hiljenivät. Nyt joulu on mennyt hiukan teatteriksi ja suorittamiseksi. Pitääkö tästä kiittää ihmisten kärsimättömyyttä, somea vai mitä?

Jotenkin se Joulu lavastetaan, eli koristellaan ja otetaan kauniita kuvia upeista asetelmista, lahjapaketeista ja herkullisista ruoista, ja kun ne pakolliset pari päivää on vietetty, niin puretaan pois koko komeus. Että nyt on niinkuin joulu taputeltu ja mahdolliset jouluriidat riidelty.

Samoin olen miettinyt, että minne katoavat joulun jälkeen ne tyypit, jotka kuukausitolkulla neulovat kasapäin villaisia lahjoja? Ruokaa ja leivonnaisia tehdään sellaiset määrät että oksat pois? Ehkä he masentuvat tai jotain. Tai laihduttavat. Uuteen nousuun Joulumaasta palattua voi liihottaa esim, kun Pääsiäinen lähestyy. Sitten voi askarrella paskarrella pääsiäisistutuksia ja muuta koristelua.

Tuli ihan oma lapsuus mieleen. Kuusi haettiin lähimetsäsätä. Laiteltiin sinne itsetehtyjä koristeita ja oikeita kynttilöitä. Joiden kanssa piti varoa ettei koko kuusi kärähdä. Myöhemmin tuli sitten sähkökynttilät. Oli jotenkin jännä ja odottava fiilis. Joululaulut, joita tuli radiosta, olivat ihania. Niitä perinteisiä. Tiptaptiptap. Ruoka tuoksui, Meillä oli laatikoita, kinkkua ja karjalanpaistia, Jostain syystä pukki ehti käydä aina siinä välin, kun käytiin saunassa. Joulupäivänä kuunneltiin radiosta Noita Nokinenää (Marja Korhonen).

Kullakin sukupolvella on omat perinteensä. Tohtori Höyhenen taloudessa perheen kuusi- ja koristeluvastaava on jo täysi-ikäinen nuorimmainen. Joka joulu ostetaan lisää joulupalloja. Tosin hän lupasi, että ottaa osan palloista mukaan sitten, kun muuttaa joskus kotoa pois.
 

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää