Sairaus, hulluus, kuolema/2020

 

Norjalainen taidemaalari Edvard Munch (1863-1944) sanoi näin: "Sairaus, hulluus ja kuolema olivat enkelit, jotka ympäröivät kehtoani, ja ne ovat seuranneet minua läpi elämäni". Edvardin äiti siis kuoli tuberkuloosiin, kun poika oli vain 5-vuotias. Huoltajana jatkoi äidin sisko Karen sekä isä. Lapsuutta varjosti isän hermostunut luonne ja kiivas uskonnollisuus. Ja kuten usein: traagisesta lapsuudesta syntyy usein suurta taidetta.

Minun piti alunperin kirjoittaa koronavuodesta, ja etsiskelin vain kuvituskuvia, mutta sitten osui silmiin kuva tästä taidemaalarista. Olin jotenkin aina ajatellut, että hän olisi jotenkin neuroottinen luimistelija, sellainen "hämärissä varjoissa viihtyvä", mutta tämähän onkin erittäin komea ja elinvoimaisenkin näköinen mies. Jotenkin olin tehnyt taulujensa perusteella vääriä päätelmiä.

                                          Kuvassa Edvard Munchin taulu "The day after".

Mutta jatketaan. Tähän korona-aikaankin jotenkin sopii termit sairaus/hulluus/kuolema. Alkaa tuntua siltä, että mielenterveyskin alkaa pikkuhiljaa kärsiä tämän kotoilun keskellä. Toisaalta tämä on ihanaa lepoa, kun monia asioita EI voi tehdä, koska kaikki on hyvin rajattua ja pois käytöstä. Miksi ihminen aina ajattelee jotenkin "väärin"? Miksei vaan voisi nyt nauttia tästä, että asioita tehdään hitaasti, jos ollenkaan? Harrastuspiireihin ei mennä, koska kaikki on peruutettu. Työpaikkoihin ei haeta, koska niitä ei ole. Hautajaisiin menee kymmenen, koska useampi ei pääse.
 
Ulkona riittää happea, kirjastossa kirjoja (toistaiseksi, paitsi ei Uudellamaalla), Netflixissä leffoja. Relatkaa. Unohtakaa sairaus/hulluus/kuolema. Vielä toistaiseksi ei tarvitse peittää ikkunoita huovilla tai juosta pommisuojaan pakoon. Tilanne ei ole yhtään niin vakava kuin ehkä kuvittelet.

                                                     Edvard Munch: "The Storm" 1893


Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää