Olemisen (sietämätön) keveys ei kestä kauaa


 Tohtori Höyhen on usein pohtinut seuraavaa asiaa: mistä johtuu, että todella usein käy niin, että kun kerrankin olet löytänyt vaikkapa elämäsi kivoimman työ- tai koulutuspaikan ja elämäsi kivoimman työkaverin, niin jotenkin se päättyykin se työ yhtä nopeasti, kuin alkoikin. Tai koulutuspaikan ollessa kyseessä, se harjoittelu päättyy, kun se on suoritettu, ja koko hauskuus loppuu kuin kanan lento. Siihen jäät sitten ihmettelemään että niin, tällaistakin voisi olla.

Tai sitten käy niin, että menet uuteen duuniin, joka on juuri siitä, mistä olet haaveillut ja olet työssäsi hyväkin ja sinusta pidetään, niin sitten ainakin se pomo on mulkvisti ja tekee kaikkensa vaikeuttaakseen työntekoasi. Ja onnistuukin lopulta, ellei sitä ennen jo riehu itseään konkurssin partaalle ja partaan yli.

Tai seurustelu: tapaat ihanan ihmisen ja rakastut korviasi myöten ja jonkin ajan kuluttua tyyppi saa kakistettua ulos, ettet olekaan hänen tyyppiään. Vaikka oletkin kiva, seksikäs, houkuttava, haluttava jne. Toisaalta yleensä näissä tapauksissa ei kannata ottaa itseensä, useimmiten se oletettu kumppani vain muistaakin että "ai hitto, mä olinkin jo naimisissa".

Mutta kyllä harmittaa, että miksi elämä on aina tällaista, että mikään hauska ei koskaan kestä ikuisesti. Miksei?? Perkele. 
Miksi kaikki tyhmä puolestaan tuntuu kestävän ikuisesti? Kuten vaikkapa asuntolaina, vyötärömakkarat, työttömyys, synkkä talvi, masennus...Ilmeisesti suomalaisissa, masentavissa sananlaskuissa on vinha perä. "Itku pitkästä ilosta". Usein myös lyhyemmästäkin. Huokaus.


Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää