Kissan häntä

 

Aina välillä ja nykyään melko useinkin sitä miettii, että pitäiskö muuttaa johonkin saareen ja elää mahdollisimman yksinkertaista elämää. Ilman somea. 

Ehkä sitten kuvittelen olevani jokin kansakunnan omatunto tai mikä lie, mutta tosiaan näin tarkkailijaluonteena ja herkkävaistoisena kyllä pinna palaa entistä useammin ihmisten teeskentelyä seuratessa. Monenmoista viheltäjää kyllä löytyy. Tuntuu myös siltä, että mitä lahjattomampi ihminen, sitä enemmän korostetaan varallisuutta ja koulutustaustaa. Eräs tuttavakin on niin muotoilijaa Linkedin-profiilissaan, vaikka on muistaaksesi nuoruudesta saakka muotoillut elämäänsä lähinnä isän rahoilla ja hänen avustuksellaan saaduilla työpaikoilla. 

Monen ihmisen elämä tuntuu olevan yhtä näytelmää ja se on aika pitkälti tämän somekulttuurin syytä. Siitä omasta elämästä rakennetaan tietynlainen tarina, ehkä sellaisen ihmisen tarina, jollainen oikeasti haluaisi olla. Vaikka olisi kovastikin perheriitelevä narsisti, niin somessa voi esittää herttaista ja kristillisiä arvoja korostavaa luonnonystävää. Ja näytöshän menee läpi ainakin niille, jotka eivät tunne henkilöä lähemmin.

Siitä olen syvästi kiitollinen, että omat harvat ystäväni ovat suoraselkäisiä ja rehellisiä ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse esittää mitään. Ai niin, sekin piti vielä mainita, kun luin tänä aamuna jostain, että lapsi on syntyessään kuin tyhjä taulu, joka sitten siitä lähipiiristään imee toiminta- ja käyttäytymismalleja. Ehkä siitä johtuu, että jopa aika pienetkin lapset ovat nykyään hyvin valikoivia ja minäkeskeisiä. Jostain ihme syystä vanhemmat ovat sekä ryhtyneet lastensa palvelijoiksi että opettaneet (ehkä tiedostamattaankin), että kyynärpäätaktiikka on elämässä paras taktiikka. Surullista.