Sitä sun tätä, eli työtä tauotta.


 Huomasin, että en ole pitkään aikaan kirjoittanut blogiini mitään. Aika on mennyt melkolailla töitä tehdessä ja töistä palautuessa. Ensin oli 2,5 kk duunia varhaiskasvatuksessa, sitten viikon loma, jonka olin flunssassa, ja nyt olen kesäkuun loppuun saakka eräässä vammaisten asumispalveluyksikössä nimikkeellä avustava ohjaaja, ja samalla teen myös opiskeluihini kuuluvaa näyttöä.

En ole varma, kumpi työ on kiinnostavampaa vai onko kumpikaan. Varhaiskasvatuksessa risoo toki se jatkuva meteli, mutta positiivisia puolia on mm aina vapaat viikonloput. Vammaisten asumisyksikössä on tosin epäsäännöllinen työaika, mutta on myös melko leppoisaa, ja on myöskin aikaa syödä lounas rauhassa ja jutella työkavereiden kanssa. Eikä ole jatkuvaa meteliä. Tosin olo siellä on itsellä hiukan epävarma, koska en ole aiemmin toiminut tällaisessa yksikössä.

Nyt osaan kuitenkin katetroida, pistää insuliinia sekä jakaa lääkkeitä valvotusti. Silti on vaikea sanoa, minne sitä sitten loppusijoittuu, kun tutkinto valmis. Stressinsietokykyni on melko heikko ja lisäksi rakastan vapaa-aikaa aina vaan enemmän. Ehkäpä asiat järjestyy omalla painollaan.

Mitään muuta erityistä ei oikeastaan nyt kuulu. Anoppi menehtyi toukokuun lopulla. Ikää oli jo paljon ja kuolema oli odotettavissa. Hautajaiset parin viikon päästä.

Itseä jotenkin stressaa oma vanheneminen, joka on väistämätöntä mutta epämukavaa. Tuntuu jotenkin, että oma tekeminen vähän jumiutunut ja vuodesta toiseen toistuu samat asiat samssa ympäristössä. Jos tiedät, mitä tarkoitan 😉

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää