Matalia maaliskuun energiatasoja

 

Nyt kun itsellä tuntuu olevan kausi, jolloin energiatasot ja aloitekyky melko minimissä, niin ryhdyin pohtimaan, että tämäkin on ihan normaali, ihmiselämään kuuluva olotila. Tuntuu välillä, että nykymaailmassa haluttaisiin lääkitä pois kaikki sellaiset tunteet, jotka eivät ole niin mukavia. Vaikka ne pettymyksen ja uupumuksen tunteet kuuluvat elämään siinä missä ylenpalttinen riemukin.

Itselläni on ongelmana aina ollut liika ajattelu. Yliajattelen useimmissa asioissa, ja saan rakennettua ihmeellisiä ongelmia milloin mistäkin. Olisi paljon helpompaa olla sellainen huoleton tollo, joka vaan tekee asiat sen enempiä miettimättä ja puksuttaa eteenpäin. 

Niin, käytin sanaa "tollo". Eli pidänkö itseäni älykkäänä? Kyllä. Minulla on siitä jopa mustaa valkoisella (Mensan älykkyystesti osoitti, että olen keskimääräistä älykkäämpi .😉 Entä onko siitä älykkyydestä ollut elämässä hyötyä? Eipä juuri. Oikeastaan päinvastoin. Liika analysointi ja sekä itsen että muiden tarkkailu tuonut lähinnä ahdistusta. Ainakin nyt tuntuu siltä.

Työ- ja osin kouluasioissa minulla on ollut sellainen ihmeellinen Aku Ankan tuuri (eli huono, kaikki päättyy jonkinlaiseen katastrofiin ainakin henkisellä tasolla). Nuorena olin melko hyvä koulussa, mutta koska en halunnut saada hikipingon leimaa (silmälasit olivat ihan riittävä riesa), niin tahallani laiminlöin lukemista ja myöskin jatko-opintoja. Koska oli myös kiire työelämään ja halu olla itsenäinen ja aikuismainen.

Sitten kolmenkympin hujakoilla pääsin ammattikorkeaan opiskelemaan alaa, jolle on vaikea päästä ja jossa luovuutta korostetaan (oli siis pääsykokeet). Olin ylpeä siitä, että olin niiden kymmenen valitun joukossa, jotka valittiin. Silti se ala ei ollut (teollinen suunnittelu)  lainkaan minun juttuni. Se ei ollut vapaata ja luovaa, vaan hyvinkin sääntöihin sidottua. Ehkä ajoituskin oli kaikin puolin väärä senhetkiseen elämäntilanteeseeni.

No, tässä olen kuitenkin vuosi(kymmenien) aikana ollut monessa mukana. Täytyy sanoa, että eniten kuitenkin olen aina pitänyt vaatebisneksestä (olen ollut toiminut yrittäjänä, myyjänä ja edustajana). Näissäkin töissä (yrittäjyyttä lukuunottamatta) on työn iloa syönyt jonkin verrankin huonot esimiehet.

 Eräässä paikassa päällikkö oli tärkeilevä sekä umpilaiska (halusi vain istua toimistossa tekemättä mitään ja ei kantanut vastuuta, vaikka nostikin päällikön palkkaa). Sitten taas eräässä työssä firman pomo oli umpihullu. Aivan luonnevikainen, jonka alaiset yksi toisensa jälkeen paloivat loppuun. Näitä kumpaakaan firmaa ei enää fyysisesti ole. Mutta asiakkaat ja ne vaatteet olivat parasta näissäkin paikoissa.

Yksi parhaita muistoja yhä on hautausalan harjoittelu. Siitä taas oli kiittäminen varsinkin huippukivaa työparia. Minulla ei ole tainnut koskaan olla niin mukavaa työkaveria. Sain myös tutkinnon suoritettua, mutta selkä ei kestä työn raskautta (paljon nostamista, vaikka apuvälineitä onkin) ja toimistossa en halua istua kokopäivää yksin.

Välillä tuntuu epäreilulta, että miksi aina ja väistämättä kivat asiat loppuvat, mutta ikävät ja puuduttavat asiat jatkuvat. Nythän olen viime vuosina tehnyt töitä varhaiskasvatuksessa. Siinä on positiivisena puolena se, että viikonloput on aina vapaat (jollei sitten toimi vuorohoitopäiväkodissa). Ja parhaimmillaan työyhteisö voi olla leppoisa ja hauska. Pahimmassa tapauksessa joudut työskentelemään jonkun riivinraudan seurassa, joka tietää ja osaa kaiken paremmin kuin kukaan muu. Ainakin omasta mielestään.

Päiväkotihommissa olen kokenut erityisen raskaaksi sen, että siellä joutuu olemaan kahdeksan tuntia fyysisesti samassa paikassa. Ahdistavaa, kun ei ole yhtään omaa, henkilökohtaista aikaa. Ehkä nukkarissa, mutta sekin touhu yleensä menee pilalle, kun joukossa on aina se yksi lapsi, joka pitää hereillä kaikki muutkin, eikä osaa rauhoittua. En jaksaisi muutenkaan olla koko päivää kiinni samassa paikassa. Enkä ulkoilla säällä kuin säällä, enkä taistella joka päivä ulkovaatteiden pukemisesta ja riisumisesta. Keväällä ja kesällähän päiväkodeissa on ihan eri meininki, silloin siellä jopa viihtyy. Ainakin hetkellisesti.

Nyt opiskelen vielä vanhoilla päivilläni sosiaali- ja terveysalan tutkintoa. Tehtäviä on älyttömästi, mutta olen kyllä pärjännyt hyvin.

 Jonkinlainen väsymys vaivannut pitkään, jossain vaiheessa jo pohdinkin että yritän hommata itseni sairaseläkkeelle. Minulla on jo yksityislääkärin yhteystiedotkin jääkaapin ovessa. Toisaalta mietityttää se, miten pärjään taloudellisesti. Niin, minulla on jokin ihme taipumus olla aina myös huolissani raha-asioista. Kaikki on aina järjestynyt, enkä ole elänyt ahdingossa tai nälässä, mutta käytän hirveästi energiaa sellaisten asioiden ennalta suremiseen, joita ei yleensä edes tapahdu.

Puoliso kehotti vielä miettimään sitä sairaseläkesuunnitelmaa uudemman kerran. Että jospa valmistuttuani löydänkin sellaisen paikan, joka kiinnostaa. Koska saatuani lääkeluvat niitä vaihtoehtoja olisi ehkä enemmän eikä olisi pakko palata varhaiskasvatuksen pariin. Totta tuokin.

Tällaista tällä kertaa. Ikävä myöntää, mutta vuosi vuodelta pitkä talvi syö energiaani aina enemmän ja enemmän pois. Ja kaipuu vapauteen lisääntyy.  Ihan kaikki stressaa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kuolleet lehdet

R.I.P Aira Samulin 1927-2023

Positiivisuus ja "positiivisuus