Kiikun kaakun

 

Tänä aamuna tuntui ihan keväältä, kun olin koiralenkillä. Melkein kaikki lumet ovat hetkellisesti sulaneet, ja pienellä metsätilkulla, jossa kuljen joka aamu, lauloivat linnut.

Aamut ovat minulle yleensä parasta aikaa ajattelun suhteen. Monenmoista pyörii mielessä, kun kävelee, ja sitten niistä pyörittelyistä  haluaa kirjoittaa. Tämä blogi on minulle omalla tavallaan terapiaakin. Ja aina ollut kova tarve ilmaista itseäni, tavalla tai toisella.

Kuten olen aiemminkin kertonut, olen persoonaltani tarkkailija ja huomioija. Ja tietysti myös ärhäkkä epäkohtiin puuttuja, mutta se lienee kaikille jo tullut selväksi. Varmaan teeskentelen välillä itsekin, mutta muiden ihmisten epäaitoutta ja rooleja tulee huomioitua enemmän. Luonnollisesti.

Muistan hyvin, kun  tuli käytyä, lasten ollessa kouluikäisiä, niissä pakollisissa vanhempainilloissa. En muista juurikaan enää ketään niistä muista vanhemmista, mutta eräs äiti jäi mieleen. Puhuttiin sitten ihan mistä vaan, vaikkapa jostain leipomisista koulun teemajuhliin, niin tämä äiti aina vaati erityishuomiota aikataulutuksen suhteen, koska "tyttärelläni on muodostelmaluisteluharjoitukset niinä ja niinä päivinä". Koko maailman siis piti pyöriä hänen mielestään sen tyttären menemisten mukaan. Arvaan, että hän kunnianhimoisena äitinä oli itse aikoinaan valinnut lapselleen tämän harrastuksen. Säälitti se tytärkin, mutta eihän vanhempiaan  voi valita. En myöskään ihmettele yhtään opettajien väsymistä ylivaativiin vanhempiin.

On tullut myös paljon pohdittua sitä, millaisia paineita me ihmiset otammekaan kaikista tekemisistämme tai tekemättä jättämisistä. Vaikka olisi miten merkittävä ihminen, niin kun kuolemme, niin pikkuhiljaa muistomme himmenee. Ihmistä muistellaan tietty aika ja hänestä keskustellaan, mutta lopulta ne keskustelut ja muistelut harvenevat ja loppuvat. Ehkä meidän tavisten kohdalla vielä nopeammin, mutta myös julkisuuden henkilöiden muisto hiipuu pikkuhiljaa. Kirjat, kuvat ja elokuvat jatkavat tietysti elämäänsä. Muistelijat muistelee dokumenteissa, mutta se tieto on usein epäluotettavaakin, koska jokainen kertoo asioista omasta näkökulmastaan. Joskus kostonhimoisestikin tai sitten halulla nostaa itsensä merkittävään asemaan. 

Jotenkin tuli vähän aikaa sitten edesmennyt Loirikin mieleen. Kaikilla hänen naisillaan, joita haastateltiin, oli kova tarve korostaa juuri heidän suhteensa erityislaatuisuutta, vaikka oli melko lyhyt suhdekin kyseessä. Mikä tietysti toisaalta hienoa ja hyvä, ettei jäänyt katkeria kommentteja. Tarkemmin ajatellen olisikin hauskaa, jos itselläkin kaikki entiset poikaystävät ja avo- ja aviomiehet olisivat minuakin muistelemassa hautajaisissani.

Pitää vielä lisätä, että esimerkiksi ikonisesta Marilyn Monroesta kertovissa dokumenteissa on hyvinkin erisuuntaisia totuuksia hänen läheisillään tai sellaiseksi itsensä lukevilta.

Syy, miksi oikeastaan pohdin tätä elämää ja sen rajallisuuttakin, on se, että aika ajoin itsellekin tullut se fiilis, että ettenkö nyt vaan kuitenkin elä itsekin sitku-elämää? Tuleeko minusta se katkera kiikkustuolissa istuja, joka suree tekemättömiä asioita? 

Paljon on vettä virrannut ja asioita tapahtunut, mutta nyt on ollut melko kauan vähän liiankin tasaista ja pysähtynyttä. Toki siihen tunteeseen vaikuttaa tämänhetkinen ikäkriisini ja myös se, että korona-aikana jäi pois jokavuotiset matkustelut. Eli tuli se tilanne, ettei ollut oikein mitään odotettavaa, joka ennen hyvin katkaisi tylsät rutiinit. Lisäksi olen viime vuosina kokenut jonkinlaista emotionaalista yksinäisyyttä, jota tilannetta en toistaiseksi ole osannut muuttaa paremmaksi. Ehkä jollain tavalla koen, että edistystä silti tapahtunut.

Tosiaan kaikki sellainen tekeminen, jolla yritetään jotenkin "kuulua joukkoon" tai tehdä vaikutusta, niin se on kyllä niin tavallista, mutta typerää. Millaisiin tilanteisiin ihmiset saattavatkin itseään sen takia!! Häpeä siitä, että kokee, ettei ole onnistunutkaan samalla tavalla kuin muut, ajaa ihmisiä jopa itsemurhiin. Pitäisi aina muistaa, että maailmassa kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Ja vaikka se oma elämä tuntuisi pieneltä ja mitättömältä, niin se ei ole sitä. Pitäisi aina muistaa, että jokainen meistä on syntynyt ainutlaatuisena tähän maailmaan.

 UGH! Itseterapointi toimii!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Seksi(ttömyys)

Terve mieli

Viimeinen kesä