Pohdiskelua ja aivotyötä.

 

Eilen, 15.12, koin pitkästä aikaa oikein suuren onnentunteen. Niinkin pienestä asiasta, kuin että onnistuin omasta mielestäni hyvin eräässä guassimaalauksessa, joka oli siis harjoitelma, ja käytin mallina erään kirjan kantta. Tuli sellainen ihmeellisen vapaa ja riippumaton olo. Myös tunne, että voinkin käyttää elämäni seuraavat vuosikymmenet luovaan toimintaan. Että voin kirjoittaa ja maalatakin, koska olen niissä aika hyvä. Voisinko jopa saada lisätuloja eikä tarvitsisi tehdä enää mitään ei-kiinnostavaa?

Olen aina jotenkin ylenkatsonut näitä ns sisustustaiteilijoita, jotka läiskivät abstrakteja värisommitelmia, jotka koen helpohkoiksi tehdä, mutta mitä ihmettä: jos sillä ansaitsee leipänsä tai saa muuten tyydytystä, niin miksei. Ja minäkin voin ryhtyä samaan hommaan halutessani. Suotta olen ylenkatsonut. Se johtunee ihmeellisestä ylikriittisyydestäni, jolla olen useimmiten vain vaikeuttanut elämääni.

Samoin olen välillä suu auki ihmetellyt ns ammattitaiteilijoiden abstrakteja töitä, jotka välillä näyttävät ihan lapsen tekeleiltä, mutta taiteilijan mukaan on kuvalla haluttu kuvata vaikkapa naiseuden syvintä olemusta. Naiseus onkin usein käytetty teema.

Minun täytyy pohtia ihan uusiksi koko käsitykseni taiteesta ja lahjakkuudesta. Jotenkin sitä katsoo maalauksia sillä ajatuksella, että taitava piirtäjä on jotenkin "parempi". Se varmaan perustuu niihin maalauksiin, joita on museoissa katsellut ja jotka tehty aikana ennen valokuvauksen keksimistä. Silloin ainoa tapa kuvata ja todentaa maailmaa oli vain näköismaalaus.

Ja miten lahjaks sitten pitäisi olla? Tai miten se määritellään? Julkisuudellako? Suomen piirit varmaan melko pienet, ja verkostoituminen helppoa vain muutamille. Taidan pitäytyä siinä ajatuksessa, että kuvalla tai tekstillä on merkitystä silloin, kun se koskettaa edes yhtä ihmistä.

On jotenkin ihanaa, kun oivaltaa yllättäen ihan uusia asioita. Jätän kuitenkin mielelläni vuoden 2022 taakseni. Se on parantunut loppua kohti, mutta oli vähän vaikea vuosi. Ja oli sitä henkilökohtaisten asioiden lisäksi vaikea myös yleismaailmallisesti: korona, Venäjän hyökkäily koko maailmaa vastaan ja nyt energiakriisikin päälle päätteeksi. Toisaalta viimeiseen liittyen: säästäminen ja tuhlailevasta elämäntavasta luopuminen ei ole yhtään huono juttu, mutta se on huono juttu, jos me taas jumiudutaan neljän seinän sisälle, kun kaikki raha menee sähkölaskuihin.

Tässä ennen Joulua olen huomannut, että pitää paikkansa, että iän myötä alkaa muistaa paremmin asioita lapsuudesta ja nuoruudesta. Muistaa tiettyjä tunnelmia ja tuoksujakin. Voi melkein muistaa, mitä ajatteli jossain tietyssä tilanteessa. Miltä tuntui ensi-ihastuminen erään marraskuun alussa erääseen poikaan, jolla oli toppatakissaan M-kirjaimia. Tai miten meni vanhempiensa kanssa joulukirkkoon, ja oli laittanut aamuvarhaisella, ennen lähtöä, hajuvettä, jonka sai eräältä luokkakaverilta. Tuoksu oli vähän öljyinen eikä kovin hyvä, mutta silti tuntui ihan erilaiselta ja aikuisemmalta istua siellä joulukirkossa. Samoin muistan, kun leikkautin pitkät hiukseni polkkatukaksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Aamulla oli ihmeellistä nousta istumaan sängyssä ja ravistella niitä hiuksia iloisena.

 Aivot on kyllä ihmeellinen kapine, sinne on säilöttynä vaikka mitä.