Tuula ja Pirkko

 

Käytiin ystiksen kanssa katsomassa Ria Katajan ja Minna Kivelän esitys Tuula ja Pirkko- meil on aina Toro. Tarina kertoo kahden eläkeikäisen naisen reissusta Fuengirolaan tapaamaan toisen rouvan heritage-testin avulla löytyneitä sukulaisia. Monenmoista tapahtuu reissun aikana, paikalla ilmaantuu myös Demis Roussos, joka siis oli kreikan laulutaiteen lahja maailmalle. Myös Tuulan ja Pirkon aikuiset tyttäret pyörivät kuvioissa. Toisen tytär ei osaa antaa napanuoran katketa lainkaan, vaan soittaa joka päivä äidilleen tiettyyn kellonaikaan ja toisen tytär taas on melko välinpimätön työnarkomaani. Sarjan Toro on tietysti se Aurinkorannikon kukkulalta tuttu, peltinen härkähahmo, sekä toisen rouvan espanjansukulainen Toropainen, joka alunperin lähtöisin Niittylahdesta.

Kataja ja Kivelä siis esittävät kaikkia edellämainittuja hahmoja. Mielestäni he ovat molemmat hyviä näyttelijöitä ja Kivelähän on ansioitunut koomikko mm Jopet-showsta ja monesta muustakin sketsiohjelmasta. Ria Kataja tuttu taas monista suomalaisista sarjoista.

Ensimmäinen osuus ennen puoliaikaa oli jotenkin hämmentävä. Olen itsekin kova kiroilemaan, mutta kun joka toinen sana on vittu tai saatana, niin alkoi oikeasti kiusaannuttaa. Tuntui että näyttelijät kyllä hyviä mutta käsikirjoitus huono. Puoliajan jälkeen näytelmä edistyi ihan uudella draivilla, ja hauska ja oivaltava tilannekomiikka sai aikaan naurunpyrskähdyksiä

Jos pitäisi pisteyttää, niin arvosanaksi tulee ehkä 7,5 (asteikolla 4-10). Täytyy ottaa hyväksi tavaksi käydä teatterisa vähän useamminkin.

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää