Äidin suru/aikuistuvat lapset

 Parikymppinen tyttäreni ilmoitti jokunen aika sitten, että aikoo jättää avomiehensä, jos ei touhu muutu. Ilmeisesti iso ongelma oli se, että tytär koki että joutuu yksin tekemään kaikki kotityöt, kun poikaystävä vain pelaisi tietokoneella. Yleensä en ole halunnut millään tavalla puuttua aikuisten lasteni tekemisiin, mut jotain koitin tuolloin änkätä että "pitäiskö vielä keskustella ja miettiä ratkaisuja? Onhan X kumminkin kiltti ja kunnollinen, eikä mikään ikuista Vappua viettävä bilettäjä". Olen itsekin nuorena jättänyt hyvän miehen sännättyäni olettamani suuren rakkauden perään enkä paljoa miettinyt tuolloin. Siksi halusin sanoa tytölleni sen, että mieti vielä.

No, eilen tytär sitten ilmoitti, että aikoo pysyä eropäätöksessään. Että X oli vakavan keskustelun jälkeen skarpannut tasan kerran. Eli siivonnut kämpän, vaihtanut petivaatteet ja ostanut kukkia. Mutta tämän kertarykäisyn jälkeen touhu ilmeisesti jatkui entisellään. Itse kuvittelisin, että tilanne ei tosiaan ole toivoton, mutta oletettavasti taustalla on muutakin. Joten kunnioitan tyttäreni päätöstä. Ja yhteisiä lapsiahan ei ole, joten siinäkin mielessä hyvä hetki nostaa kytkintä. Tyttäreni ei ole koskaan asunut yksin, joten ehkä nyt on sen aika.

Äitinä kuitenkin aina surettaa aikuisten lasten asiat. Vaikka ne kuuluvatkin elämään, nämä kolahdukset.

Tämä tytär lisäksi seurustellut tosi nuoresta, ja jotenkin olen aina kiintynyt niihin poikaystäviin anoppikokelaan ominaisuudessa ja jonkun heistä kanssa olen vieläkin fb.kaveri. Tähän viimeisimpään jotenkin alusta asti pidin etäisemmät välit. Ehkä just säästääkseni  itseäni liialta tunteilulta, jos jotain sattuisi.

Olen myös miettinyt tytärtäni tämän pojan kanssa. Hän ei kyllä ole oikeastaan kertaakaan vaikuttanut kovin rakastuneelta. Enemmänkin ehkä joltain pikku äidiltä tai kodin hengettäreltä. Eli ehkä tämä oli jonkinlainen "aikuisuudenharjoittelu"-suhde molemmille. Jostainhan ne kotileikit on aloitettava.