Keittiöpsykologiaa (osa 1)


 Jossain joku "ammattilainen" piti keittiöpsykologiaa vaarallisena ja harhaanjohtavana, mutta omasta mielestäni se on mitä loistavin tapa pohtia asioita ja laittaa palikoita järjestykseen. Uskon maalaisjärkeen.

Toki ihminen omista lähtökohdistaan johtuen näkee omanlaisiaan ongelmanratkaisuja. Se sallittakoon. Minullekin on joskus sanottu, kun aina vouhkaan ruokavalioista ja painosta jne, että on varmaan jokin syvällä oleva, käsittelemätön asia. No kun ei ole. Olen nuorena hoippunut anorexian rajalla, kun päätin vähän olla laihdutella ja sen jatkumona minulla oli 10 vuotta bulimia. Joka loppui kuin seinään, kun kyllästyin koko asiaan. Siis oksentamiseen. En onnistunut onneksi tuhoamaan hampaitani ja niiden kiillettä, kuten useille kuulemma käy. Ja onhan sitä bulimiaa ollut ns. paremmissakin piireissä. Kuten Prinsessa Diana, Jane Fonda etc. Siihen nuoruuden laihdutusvimmaan minulla oli kyllä ihan syykin,eli silloisen poikaystävän ajattelematon kommentti.

Vaikka vouhkaan aika ajoin ruokavalioista, olen silti ihan normaalipainoinen yhä. En siis erityisen hoikkakaan siis. Olen kuitenkin sen verran visualisti, että pidän enemmän siitä, että vaatteet istuvat kauniisti ja kiristämättä, eikä sellainen mummotyyli näytä houkuttelevalta. Ja koska tahdonlujuuteni ei ole tarpeeksi kova, enkä halua kituuttaa enkä kieltäytyä kaikesta, niin siedän omalla kohdallani sen, että missään pikkupikkubikineissä en enää näyttäydy missään julkisilla rannoilla. Ja tiedän kyllä, mitä tarkoittaa itsensä hyväksyminen. Ja toisaalta tiedän, mitä tarkoittaa tyylitaju. Itsekritiikki on ihan hyvä juttu niin kauan, kun sen kanssa pystyy elämään.

Asiasta kukkaruukkuun eli lisää keittiöpsykologiaa: Luin jostain kliseisen lauseen, että se, mitä arvostelet toisissa, kertoo eniten sinusta itsestäsi. Tämä on ajatus, joka minun on ollut tosi vaikea "ostaa". Olen kyllä yrittänyt pohtia sitä. Eli sen tajuan, että jos vaikka ihailen ja kadehdin jonkun elämää, se kertoo siitä, että minulta puuttuu jotain ja haluaisin samaa itsellenikin. Niin haluaisinkin.

No sitten aloin miettiä, että viime viikolla töissä ärsyynnyin, kun eräs nuori naispuolinen työkaveri vouhotti ja kiirehti ja hätäili työtehtävässään. Ärsytti kyllä ihan hitosti ja tuollainen kohkaaminen tarttuu toisiinkin ja tekee levottomaksi ja hermostuneeksi. No mitä tämä ärsyyntyminen kertoi minusta? Se kertoi sen, että arvostan rauhaa ja sellaista lempeää etenemistä. Jopa vähä'n laiskaakin tekemistä. Eli kyllähän alkuperäisessä väittämässä on kuin onkin  perää. Tilanne psykologia-keittiöpsykologia on 1-1

Kyllähän ihminen osaa ärsyyntyä vaikka mistä. Joku ärsyyntyy hulluuteen saakka työkaverin tekemisistä, ja unohtaa siinä sivussa, että ei ne omatkaan toimet aina niin tyylipuhtaita ole. On vaan ihmisiä, jotka ovat sellaisia, että heille ei uskalla sanoa mitään. Vastauksena heillä useimmiten raivari, kosto tai itkukohtaus. Eli tämmöiset ihmiset saattavat usein jäädäkin omaan erinomaisuuskuplaansa, kun ei sitä kritiikkiä ole kukaan koskaan uskaltanut antaa.

Mitäköhän minusta kertoo se, että kiinnitän hirveästi huomiota ihmisten ääniin? Jos toisella on kauhean ruma ääni, niin jotenkin haluaisi vain hävitä paikalta. Ja toinen rasittava asia on liiallinen meteli. 

Laitoin tälle otsakkeeksi sulkuihin että Osa 1. Jotenkin tuntuu siltä, että keittöpsykologiasta löytyy jutunjuurta vielä pitkään.

Kommentit

  1. Lopusta voin sanoa että olet musikaalinen, tai korvasi on, rumat äänet ärsyttää, ääni muuttuu tunteeksi ja joka tunteella omansa. Näin keittiön puolelta... ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeps. Hyvin keitelty 🙂 ja oon kyllä musikaalinen(kin).

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Keskaria näyttelevä psykologi ja muita tositarinoita elävästä elämästä

Helle. Uhka vai mahdollisuus?

Luetun ymmärtäminen