Usko

 Tämä usko, liitettynä siis ajatukseen Jumalasta, on todella hankala ja ristiriitainen aihe, josta toisaalta ei kannattaisi kauheasti kirjoittaakaan, koska aiheuttaa yleensä paljon epäsopua. Kirjoitan nyt kuitenkin :)

Ärsyynnyn usein melkolailla sellaisista ihmisistä, joilla on vain se yksi totuus. Vaikkapa että "jos on kiltti, pääsee taivaaseen. Jos on tuhma, joutuu kadotukseen". Yleensä nämä tällaiset kertoilijat olettavat olevansa automaattisesti näitä taivaaseenmenijöitä. Joillakin siihen näköjään riittää se, että kuuluu kirkkoon.

Olen todennut ennenkin ja totean taaskin, että lapsena oli hyvin yksinkertaista uskoa siihen jumalaan. Näin opetettiin kotona ja pyhäkoulussa ja uskonnontunnillakin, että siellä se Isä istuu ja jakaa pelastusta ja tuomioita. Hyvin yksinkertaista ja helppoa siis.

Vähän vanhempana alkoi ärsyttää. Että onko jumala siis mies? Sellainen ZZ-Topin laulajan näköinen ukkeli päättämässä kaikesta?!

Olisi ihanaa, kun kokisikin vielä vilpitöntä lapsenuskoa, mutta se tuskin on mahdollista enää. Silti koen pyhyyttä ja rauhaa kirkoissa, temppeleissä ja vanhoissa rakennuksissa. Myös luonnossa. Tunne siitä, että se hauras ihminen on vuosisatoja ja -tuhansien aikana käynyt ehkä hakemassa lohtua ja rauhaa, ja puhunut jollekin korkeammalle, näkymättömälle voimalle. Se, että uskosta on tehty usein kauppatavaraa, jolla ihmisiä laitettu ruotuun ja arvojärjestykseen, se on vastenmielistä. Mielestäni raamattu on lähinnä kirja täynnä tarinoita ja oman aikansa edustajien mieleisekseen muokkaamia kertomuksia. Nämä raamatullapäähän-lyöjät todella vastenmielistä porukkaa. Omat fobiat piilotetaan jonkun kirjan tekstien taakse, ja sieltä sitten huudellaan.

 Silti haluan tähän loppuun kirjoittaa erään lohduttavan lauseen, jonka löysin tänään: "Kun ihminen on lähellä kuolemaa, hänen tietoisuutensa lisääntyy voimakkaasti ja hänen rakkautensa tiedon kohdetta tulee voimakkaammaksi, ja tässä suuressa ilossa hänen sielunsa erottuu ruumiistaan".