Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Taas kerran Tohtori Höyhen on joutunut pohtimaan sitä, että miksi jotkut ihmiset kokevat olevansa niin tietäväisiä kaikesta, että oli asia mikä hyvänsä, niin ryhdytään opettamaan toisia? Miten sellaiseksi neroksi oikein valikoidutaan? Onko se geeneissä vai missä?

Räikein esimerkki viime päiviltä oli, kun paikkakunnalla sattui ikävä nuoren ihmisen kuolintapaus, joka tuotti suurta surua koko "kyläyhteisölle", ja tietenkin ensisijaisesti nuoren vanhemmille. Tilanne, johon kukaan ei haluaisi joutua: jättämään hyvästit omalle lapselle, jonka aikuisuus vasta alussa.

Aivan häpeilemättä paikkakunnan keskustelupalstalla eräs täti-ihminen ryhtyi julistamaan, että miten niiden nuorten kanssa ollaan ja mitä pitää puhua, ettei tällaisia itsetuhoisia asioita tapahtuisi. Tarkoitus oli ehkä hyvä, mutta ajoitus helvetin huono. Varsinkin, kun sivustoa taatusti seurasivat myös menehtyneen nuoren omaiset. Jotka taatusti joutuvat pohtimaan vielä moneen otteeseen, että mitä olisivat voineet tehdä toisin. Vastaus on: tuskin olisivat voineet tehdä mitään toisin. Jos ihminen päättää oman käden kautta lopettaa elämänsä, siihen on monta syytä, mutta jos elämänhalu on mennyt tai omasta mielestä " tämä paikka on nähty", niin siinä ei auta mitkään keskustelut tai läsnäolot. Ja hyvin usein läheiset eivät edes arvaa, millaisia ajatuksia sen ystävän tai läheisen päässä pyörii.

Ryhdyin itsekin miettimään, kumpi on järkyttävämpää (jos nyt näin ryhtyy vertailemaan asioita omasta näkökulmasta): sekö, että se läheinen kuolee sairauteen tai väkivallan tai onnettomuuden uhrina, vaiko se, että valitsee ns omaehtoisen poistumisen? Jos kuolee vaikka onnettomuudessa, niin sehän on tosi rajua ja väärin, koska silloinhan ihmisen elämä katkeaa ennenaikaisesti, riippumatta omasta halusta. Itsemurha sitten taas on päätös, henkilökohtainen ja omalla tavalla kunnioitettava ja ryhdikäs piste tälle maalliselle vaellukselle. Tästä pääseekin kätevästi aasinsiltaa pitkin siihen, että miksei eutanasia ole Suomessa vieläkään mahdollista? Miksi vakavasti sairaanakin pitäisi vaan elää ja kituuttaa? Se ei ole todellakaan mitenkään ihmistä kunnioittavaa, sellainen keinotekoinen elämän ylläpitäminen. Toki oman elämän päättymistä pohtiessa ei tietenkään pitäisi toimia aivan hetkellisestä mielijohteesta, kun sitä palautusnappulaa ei sitten ole.

Uskonto sotketaan jostain syystä liiankin usein näihin edellä mainittuihin asioihin. Puhutaan synnistä ja ties mistä. Tohtori Höyhen ei enää jaksa näille kiihkouskovaisten horinoille paljon korvaansa lotkauttaa. Jokaisella meillä on tai ainakin pitäisi olla jonkinlainen sisään rakennettu oikeudentaju. Ketään ei saa tietoisesti vahingoittaa. Eikä myöskään päättää toisen ihmisen elämästä, mutta kyllä ihmiselle itselleen pitäisi jäädä oikeus päättää omasta elämästään. Ja kärsimyksen lopettamisesta myös. Silti se ei poista sitä asiaa, että kyllä elämä on tietynlainen lahja, jota on syytä arvostaa.

Lopuksi pitää vielä lisätä, että näitä innokkaita opettajia löytyy myös ns henkisistä porukoista. Enkä nyt tarkoita pappeja, joilla tietysti se oma vakaumuksensa, vaan näitä näkijöitä, jotka mielellään kertoilevat asioita, joita uskovat näkevänsä tuonpuoleisessa. Suhtautuisin hiukan varauksella. Se rajatieto, niin  mielenkiintoista kuin onkin, niin on siellä verhon takana. Uskon kyllä siihen, että kaikkea ei silmällä näe, ja uskon ja haluan uskoa myös henkimaailman olemassaoloon noin 90 % varmuudella, mutta kannattaa kuitenkin hiukan epäillen suhtautua, jos joku itseään näkijänä pitävä liian itsevarmasti tulee kertomaan, että miten sillä läheisellä nyt kuoleman jälkeen pyyhkii.

Ihmisen kannattaa luottaa omiin vaistoihinsa. Ja jos tunnet sen edesmenneen läheisen läsnäolon, niin silloin se on totta. Älä usko kirjoihin, usko tunteeseen. Pakko vielä lisätä, että varsinkin sota-aikana kuulemma sattui paljon sellaista yli-luonnollista, jota ei järjellä voinut selittää. Minusta se, jos mikä, on lohduttavaa ja antaa uskoa siihen, että kuolemaa ei ole, energia vain muuttaa muotoaan.