Vanhempi vai pyhimys


 Kuvassa XV- vuosisadalta Pyhä Sebastian, Pyhä Linhart ja Pyhä Katariina.


Onko vanhempi ihminen vai pyhimys? Saako siitä palkinnon, että on tuhlannut elämästään parikymmentä vuotta, ideana "lasten ehdoilla"? Siinä hötäkässä kadottanut yhteyden puolisoonkin. 

Onko hyvän vanhemman merkki, että on alusta asti ollut päsmäröimässä päiväkodin juhlissa, eskarissa, koulun myyjäisissä, vanhempainneuvostossa jne? Tuleeko lapsesta silloin parempi kuin muiden lapsista?

Onko vanhemman tehtävä etsiä ja löytää oppikirjoja, ensiasuntoja, appivanhempia jne? Vai pitäisikö lapsen antaa etsiä ihan itse?

Tekeekö asioita saadakseen vastakaikua ja kiitosta  lapselta? Vaiko siksi, että ajattelee tekevänsä asioista lapsen parhaaksi? Vai yrittääkö siinä tehdä itsensä korvaamattomaksi?

Tohtori Höyhen on melko ymmällään. Välillä tuntuu, että tekee tai jättää tekemättä, lopputulos on sama: vähättely ja arvostelu teinin taholta.

Voisiko kuitenkin olla niin, että sen vanhemmuuden lisäksi onkin myös ihminen? Jolla on elämässä muutakin kuin lapset ja perhe. Jonka ei tarvitse hakea lapsen hyväksyntää ja kysyä lupaa henkilökohtaisiin tekemisiinsä.

Sitäpaitsi: vaikkei lapsi pidä kaikesta, mitä vanhempi tekee, niin samahan toimii myös toisinpäin. Ei kaikki lapsenkaan ominaisuudet herätä vilpitöntä ihastusta vanhemmassa.

Tohtori Höyhen päätti olla ihminen. Sen jälkeen vanhempi ja vasta viimeiseksi pyhimys. Toki olisi mukavampi kasvattaa, jos puolisokin olisi samoilla linjoilla, eikä yrittäisi rahalla ostaa lasten tai tässä tapauksessa teinien kiintymystä. Tästä aiheesta riittänee keskustelua perhepiirissäkin vielä.

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää