Syysboogie


 On ollut hieno syksy säiden puolesta. Lämmintä ja valoisaa. Nyt on viimeisetkin lehdet lennelleet puista.

Tohtori Höyhen on reippaillut lähes joka päivä tunnin verran. Tätä harrastusta on nyt jatkunut parisen kuukautta. Se tekee hyvää mielialalle ja todennäköisesti kropallekin. Tosin paino on pudonnut tänä aikana vain parisen kiloa. Siis tähän on tosiaan yhdistetty myös vähähiilarinen ruokavalio. Tohtori Höyhen on siis normaalipainoinen. Tosin nyt kiikkunut normaalipainon ja lievän ylipainon rajalla jo pitkään. Senkin vuoksi on nyt otettu käyttöön pitkän tähtäimen suunnitelma. Uusia vaatteita ei osteta, vaan muutetaan vartalo takaisin sopivaksi niihin kledjuihin, joita roikkuu valmiina tangollinen.

Jotenkin syksy saa aina aikaan monenlaisia muitakin mietteitä. Ulkonäön uudistamisyritysten lisäksi tekisi mieli uudistaa myös omaa elämää. Jotenkin pitäisi oppia enemmän muuttamaan niitä ajatuksia teoiksi. On turha ruikuttaa rahasta, parisuhteesta, asumismuodosta ja oikeastaan mistään, jos vuodesta toiseen jotenkin vain jatkaa tutulla ja turvallisella tiellä. Valitsee turvallisuuden silkkaa laiskuuttaan tai mukavuudenhalun takia. Toisaalta; onko järkeä säntäillä asiasta toiseen silkkaa uhmakkuuttaan?

Tohtori Höyhen on jonkinlaisessa kriisissä. Ei osaa päättää, luottaako siihen, että meille kaikille on laadittuna jonkinlainen karmallinen elämänsuunnitelma vaiko onko kaikki vain kiinni itsestä? Onko jokainen oman elämänsä seppä? Ehkä jokin keskitie näistä kaikista olisi hyvä?

Allekirjoittanut on kyllä ajatellut, että liian kauan kaikki pysynyt paikallaan ja olisi aika jotenkin repäistä. Omasta elämänkaaresta on tullut elettyä jo ainakin yli puolet, muttta silti on tunne siitä, että paljon olisi vielä näkemistä ja kokemista. Toiveet liittyvät paljolti tekemiseen, asumiseen ja parisuhteeseenkin. Ehkä eniten kaipaisi kumppania, jonka kanssa olisi hauskaakin, eikä vain arkista työleiriä. Olisi ihanaa, kun voisi innostua joka päivä eikä niin, että toinen jotenkin aina sammuttaa liekin. 

Asuminen puolestaan voisi ehkä tapahtua etelän lämmössä. Ainakin talvisin. Työnteko ei enää ole se ykkösjuttu. Toki olisi ihanaa, os vielä löytyisi semmoinen kiva työyhteisö, jossa saisi hyödyntää tätä uuttaa ammattia, johon nyt näyttöjen kautta on valmistumassa.

Täytyy toivoa, että tämä lievän ahdistuksen keskeltä puserrettu ulostulo kirjoittamalla laittaisi jotkut rattaat pyörimään oikeaan suuntaan. Niinhän sitä sanotaan, että kannattaa varoa, mitä toivoo. Että niillä toiveilla kuulemma taipumus toteutua.

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää