Taiteilijaelämää

Kuvassa on Henri de Toulouse-Lautrec. Impressionisti. Syntyi  24.11.1864, kuoli 9.9.1901.

Tohtori Höyhen katsoi hänestä kertovan dokumentin, ja ryhtyi pohtimaan monenmoista. Kuten taiteilijaelämää, sen vaikeutta ja sitä, miten kivinen tie on useimmilla, varsinkin menneen ajan mestareilla, ollut. Monsieur Lautrecin elämän alkutaipaleellakin oli kovasti draamaa. Hän saitastui teini-iässä perinnölliseen luukudossairauteen. 13- vuotiaana molemmat jalat murtuivat, ja tämän perinnöllisen sairauden vuoksi eivät enää kasvaneet normaalisti. Hän jäi 152 cm pituiseksi.

Lautrec sai opiskella arvostettujen opettajien johdolla, koska aristokraattiperheessä riitti pätäkkää. Ja hänhän sai  töitään kaupaksikin. Niitä esiteltiin gallerioissa ja lehdissä. Varsinkin julisteet olivat suosittuja.

Mutta jälleen kerran, turvattu talouskaan ei tuonut onnea. Kolmekymppisenä hän oli jo pahasti alkoholisoitunut ja sairasti lisäksi kuppaa. Äiti passitti hänet parantolaan, mutta kun hän palasi sieltä, elämänhalu oli jo hiipunut. 36-vuotiaana hän kuoli halvauskohtauksen jälkiseurauksiin. Tosi nuorena siis.

Voiko ihminen edes olla oikea ja uskottava taiteilija ilman vaikeaa lapsuutta tai muuta menneisyyttä? Nykyäänhän tietysti taiteentekeminenkin on usein bisnestä, ja taiteilija ei voi eikä kai ainakaan saisi olla enää mikään punaviinihuuruinen yöeläjä, vaan pitäisi olla samalla myös tehokas markkinoija. Mielestäni nämä kaksi piirrettä, boheemius ja mainosmies, eivät oikein sovi yhteen.

Entä miksi taiteilijat kautta maailman sivu ovat langenneet viinaan, huumeisiin ja epäsovinnaiseen elämään? Siis maalarit, soittajat, säveltäjät, kirjailijat, näyttelijät...? Tohtori Höyhenen teorian mukaan siksi, että haluavat paeta tylsää ja harmaata arkea velvollisuuksineen ja myös siksi, että taiteilija usein haluaa, että TUNTUISI joltain, ja tietyt päihteet herkistävät aisteja, ainakin hetkeksi. Ja sitten kun mikään ei tunnu miltään, masennutaan.

Yksi yhteinen piirre yhdistää varsinkin näitä menneiden sukupolvien taiteilijoita: he olivat uudisraivaajia ja väärinymmärrettyjäkin usein, koska olivat rohkeita ja rikkoivat kaavoja. Ja täytyy kyllä sanoa, että sisuakin on riittänyt. Intohimo tekemiseen on ollut niin vahva, että töitä on jatkettu, vaikka kritiikkiä on tullut enemmän kuin kehuja taiteilijan eläessa. Tästä tuleekin heti mieleen Vincent van Gogh, joka kuului myös Toulouse-Lautrecin tuttavapiiriin, ja joka nousi arvostetuksi taiteilijaksi vasta kuolemansa (itsemurha) jälkeen.


       (At the Moulin Rouge- The Dance-Henri Toulouse-Lautrec)

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää