Rohkeus

Tohtori Höyhen on suuri Anna-Leena Härkös-fani (kuvassa kyseinen daami, kuva netin kuvapankista, vuodelta 2014).

Härkönenhän on todellinen multilahjakkuus: kirjailija ja näyttelijä. Minua on aina riemastuttanut Härkösen tyyli kirjoittaa. Hän käyttää huumoria apuna silloinkin, kun käsitellään vaikeita ja kipeitäkin asioita. Itsellänikin on tapana tarkastella usein elämää jotenkin huvittuneena hymyillen. Varsinkin, kun joku on oikein tärkeä ja tosissaan, se menee niin helposti överiksi, että on vain hauskaa.

Tykkään myös siitä, että Härkönen ei sievistele ja kaunistele asioita, vaan sanoa päräyttää ääneen sen, jota muut vain salaisesti ajattelevat. Viimeisimmässä Anna-lehdessä oli Anna-Leena Härkösen haastattelu. Oli taas niin hyviä kannanottoja moniin eri asioihin. Kuten esimerkiksi, että kyllä ihmisen saa hylätä, jos hän vahingoittaa sinua jollain tavoin. Eikä ilkeitä ihmisiä tarvitse sietää. Välit voi huoletta katkaista ihmiseen, joka vaan loukkaa, ja jonka tapaamisen jälkeen olet ihan puhki.

Samoin hän puhui siitä, miten tietyn ikäluokan naiset opetettiin liian kilteiksi. Kaikenlainen käpälöinti jotenkin otettiin jonkinlaisena huomionosoituksena ja otettiin merkkinä siitä, että kelpaa.
Tohtori Höyhenkin on joskus nuorempana lähtenyt tuntemattoman matkaan, harrastamaan huonoa seksiä, koska on jotenkin kuvitellut, että se nyt jotenkin kuuluu asiaan ravintolaillan päätteeksi ja että kaikki muutkin toimii näin. Eihän tuollaisista kohtaamisista saa yleensä kuin paskan olon.
Onneksi ihminen vanhetessaan yleensä viisastuu (vähän) ja tulee niin mukavuudenhaluiseksi, ettei halua enää tehdä mitään sellaista, mitä ei tahdo.

Härkönen puhui haastattelussa myös siitä, miten rajat täytyy osata vetää. On se sitten sitä liian iholle tulemista tai muuten henkistä hyökkäilyä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että pääsääntöisesti ihmisiä pitää kohdella ystävällisesti.

Sitten hän kertoi, miten lopetti juoksemisen. "En juokse enää koskaan". Oli ollut lenkillä, ja oli ollut raskasta ja tahmeaa ja tajusi, ettei tykkää koko puuhasta yhtään. Akkukin loppui kuulokkeista ja hän vihasi jokaista hetkeä. Kotiin tultuaan heitti lenkkivaatteet roskiin, ja päätti, että tästä lähtien vain kävelee. Komppaan. En itsekään tajua, mitä hauskaa on juoksemisessa. Mutta juoskoon ne, jotka saa siitä jotain irti. Itse mieluummin kävelen kovaa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää