Neiti Etsivä ja puhelinsalaisuus

(Kuva Tammen kustantamasta kirjasta Neiti Etsivä, kirj. Carolyn Keene)

Parisuhde on vaikea laji. Suunnattomasta ilon ja yhteenkuuluvaisuuden tilasta liu'utaan pikkuhiljaa erillisiksi yksilöiksi. Vaikka suhde tyydyttäisi monellakin tasolla molempien tarpeet, niin väistämättä tulee vaihe, jolloin aletaan haluamaan myös omaa aikaa. Muistetaan, että on myös ystävyyssuhteita, joista pitäisi pitää huolta, etteivät ne katoa.

Kun symbioosi vaihtuu siihen, että elämää on kotipesän ulkopuolellekin, se on usein kova pala. Herättää tunteita. Kuten yksinäisyys, epäily, mustasukkaisuus jne. Sitten ryhdytään loukkaantumaan, kun se kumppani ei ehkä kerrokaan kaikkea, mitä on päivän mittaan tapahtunut. Tai lähtee johonkin omaan menoon. Ei kysy lupaa, vain ilmoittaa. Pitääkö aikuisen ihmisen kysyä lupaa? Sitä sopii miettiä.

Tohtori Höyhenelle on punainen vaate henkilöt, jotka kertovat, että tuli sitten stalkattua kumppanin viestit ja puhelintiedot. Ei vaan voi tajuta, miten joku edes kehtaa ja millä oikeudella. Eikö toisen yksityisyyttä osaa kunnioittaa sen vertaa? Ja tuleeko siitä sitten jotenkin parempi mieli, kun on nuuskinut tarkasti, miten kumppani toimii vaikkapa somessa tai mitä on viestitellyt? Avioliitto on sopimus yhteisestä elämästä, mutta ei omistusoikeus.

Onnea vaan kaikille kyttääjille, toivottavasti löydätte jotain mehukasta. Vian ei tarvitse olla iso, kun se on päässä.

Kommentit

  1. Erikoiset Asiantuntijat22. heinäkuuta 2020 klo 18.05

    Kyllä ihan puistattavalta tuntuu ajatuskin, että itse lähtisin stalkkaamaan puolison puhelinta tai sähköposteja tai hän minun. Vaikka mitään salattavaa ei olekaan, en ainakaan usko. Meillä on silti puhelimen avaus tunnistamisen takana. Miehen puhelimesta en edes tiedä, itsellä on kasvojentunnistus käytössä. Se on siitä hauska, ettei sitä meinaa aina itsekään saada auki, jos on huonompi päivä kyseessä ;DD

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää