"Kutsit"

Tällä kertaa Tohtori Höyhen ajatteli pureutua merkkilaukkujen merkilliseen maailmaan. Tiedän, että on ihmisiä, jotka satsaavat tonneja johonkin käsveskaan. Nimenomaan siis luxusmerkkilaukkuun.
Kaikki kunnia asiaan vihkiytyneille. Tohtori Höyhen ei taida kuulua heihin...

Merkkilaukku on kuulemma sijoitus. Juu, varmaan onkin, jos laukkua jaksaa pitää naftaliinissa ja sen voi jossain kohtaa myydä eteenpäin virheettömänä. Jos laukkua taas meinaa käyttää, niin eihän se silloin pysy virheettömänä. Se kuluu, naarmuuntuu, haalistuu, vuorikangas rispaantuu, ehkä likaantuukin jne.
Mitä järkeä on ostaa laukku, jollei sitä käytä? Sama, kuin ostaisi auton ja pitäisi sitä tallissa. Ja ajaisi vain sunnuntaisin. Tai joka toinen torstai.

Tohtori Höyhen on pohtinut sitäkin, että näitten merkkituotteiden kohdalla kuluttaja yleensä maksaa niistä siivoisen summan. Vaikkei olisikaan ihan satavarma, missä maassa laukku on valmistettu ja millä kustannuksin. Ja onko käytetty lapsityövoimaa. Tai riistetty muuten vaan köyhiä.

Sen lisäksi, että kuluttaja maksaa sen siivoisen summan, hän myös kuitenkin suostuu samaan aikaan toimimaan kävelevänä mainostelineenä. Kun siinä tuotteessa on se MERKKI. Eli samaan aikaan tuet ko. puulaakia sekä maksat (ylihintaa) yliarvostetusta tuotteesta ja mielikuvasta, ja sen lisäksi toimit mainosständinä. Hmm..

No, kiitos ja anteeksi, toivottavasti Tohtori Höyhen ei aiheuttanut tällä kirjoituksellaan merkittävää mielipahaa asian harrastajille.

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikäkriiseilyä

Kuva
  Ikäkriisiä pukkaa. Ei enää samalla tavalla jaksa (viitsi) asioita, ja muistikin pätkii välillä. Viimeistään peiliin katsoessa hiffaa, että ikä EI ole vain numero.  Tiedän kyllä, että säänölliset elämäntavat, monipuolinen ruoka ja liikunta edistävät terveyttä. Myöskään labratesteissä ei ilmennyt mitään erityistä. Silti on nyt jotenkin ikääntynyt olo ja sille ei kyllä voi mitään ihmeitä tehdä. Korkeintaan voi ehkä odottaa, että kohtaus menee ohi.  En ajatellut turvautua kauneuskirurgiaan edes pienimuotoisesti. En usko, että jokin keinotekoinen aine, jota pitäisi säännöllisin väliajoin pistättää itseensä tuloksen ylläpitämiseksi, niin kohentaisi mitenkään kokonaisolotilaa. Tosin, jos olisi riittävästi pätäkkää, niin voisin hyvinkin mennä kasvojenkohotukseen. Siis kiristeltäisiin roikkuvat osat pois roikkumasta.. Ainoa lohtu tässä on se, että ikääntyminen koskettaa ihan jokaista (paitsi niitä, jotka menehtyvät nuorina). Viikon kuluttua on myös kampaajalle aika. Toivotaan, e...
Lue lisää

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Kuva
  Sain hoitoalan tutkintoni valmiiksi tuossa joku aika sitten. Viimeistä näyttöä tehdessäni mietin, että miksi ihmeessä, kerta toisensa jälkeen, hakeudun samaan ongelmaan? Se ongelma on päiväkoti työpaikkana. Ihan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta minua on aina ahdistanut se ilmapiiri, joka varhaiskasvatuspaikoissa vallitsee. Lapset ovat ok, mutta ne aikuiset eivät. Aivan käsittämätöntä valtataistelua, uhriutumista, selkäänpuukotusta etc. En tunne oloani kotoisaksi vaan lähinnä kiusaantuneeksi. Jotenkin sitä leikkiäkään ei osata ottaa leikin kannalta, vaan kaikki täytyy jotenkin liikaa sanoittaa ja dokumentoida ja selittää.Ymmärrän kyllä, että ilmapiiri on kireä johtuen siitä jatkuvasta resurssipulasta. Sekin on väärin, että on annettu kaiken nykyisen tapahtua. On jossain vaihteessa alettu pitää normaalina sitä, että sinulla ei päiväkotityössä ole mitään taukoja, vaan olet koko ajan käytettävissä. No, niihin loputtomiin teamseihin ja palavereihin tuntuu kyllä olevan aikaa,...
Lue lisää

Pöydän putsausta

Kuva
  Käytiin vuodenvaihteen kieppeillä terapeuttinen viestittely mun lapsuuden naapurinpojan kanssa. Noin yleiselläkin tasolla todettiin, että se aika oli niin eri tuolloin ja että tosiaan meidän omakotialueella taisi lähes joka perheessä olla omat tragediansa, joita muut pystyivät lähinä arvailemaan. Olin aika otettu, kun tämä mun lapsuuskaveri kertoi, että oli aikoinaan opinnäytetyössään erityisopettajuudesta kirjoittanut siitä, kuinka paljon arvosti lapsuuden naapurintyttöä (eli minua) ja jonka vuoksi myös haluaa auttaa niitä, joilla erityistarpeita. Mun lapsuutenihan oli vähän erilainen kuin monella muulla, koska olin ensin kasvattilapsi ja sitten adoptio virallistettiin vasta tuolloin, kun oli viisivuotias. Siihen saakka vatuloitiin, että oliko adoptiovanhempani liian vanhoja vanhemmiksi. Olivat siis tuolloin jo yli 40-vuotiaita. Toinen vanhemmista (äiti) jo lähempänä viittäkymmentä. Oli siis 5 vuotta vanhempi kuin isä. Ei ollut muutenkaan kauhean helppoa olla tasaveroinen perhee...
Lue lisää