Liian mukava ihminen.
Tri Höyhenen ex-anoppi totesi aikoinaan viisaasti että "jos joku ihminen on liian mukava ollakseen totta, niin yleensä hän on sitä (eli epätosi)".
Olen usein törmännyt ihmisiin, joista ensivaikutelma on että "tosi kiva", "aivan ihana" jne. Ehkä on anopin opit sitten tarkasti syöpyneet mieleen, mutta tosiaan tällöin iskee epäilys, että mitä tuolta hymyn ja ystävällisyyden takaa vielä löytyykään. Ja löytyyhän sieltä kaikenlaista. Ei aina, mutta usein.
Kun aloitin uuden alan aikuisopiskelun muutama kuukausi sitten, oli ryhmässämme erityisen hymyilevä ja suorastaan ammatillista ylpeyttä hehkuva naishenkilö. Parin päivän aikana hän kertoi vuolaasti, kuinka suorastaan rakastaa uutta työtään, johon siirtyi toisesta ammatista, jossa ehti olla kokonaiset 30 vuotta. Kunnes työtä "ei enää saanut tehdä niin hyvin kuin mihin hän oli tottunut". Eli ammatillisesti hän nähtävästi oli aina hyvin sitoutunut, teki sitten mitä vaan, missä vaan.
Perustimme sitten opiskelukavereiden kanssa whatsApp-ryhmän.. Siellä tämä naishenkilö alkoi sitten vuolaasti kertoa, miten onnellinen hän on, kun hänellä on jo alan työpaikka, ja kuinka hän on niin kovasti pohtinut ja säälinyt meitä, joilla on kyllä harjoittelupaikka, mutta että tosiaan harmi, kun joko olemme vähän toimistolla tai teemme alaan liittyviä muita töitä. Yritin sanoa, että työmmehän on tosiaan paljon muutakin kuin toimistossa istumista. Että se toimistotyö on vain pieni osa kaikkea, ja että itseasiassa se kaikki muu (arkutus, kuljetukset, saatot jne) on todella tärkeää.
Tämä naishenkilö selkeästi vähän loukkaantuikin tästä. Hän alkoi taas vuolaasti kertoa, että kuinka paljon hän rakastaa juuri sitä vuorovaikutusta, kun se sureva omainen saapuu toimistoon.
Koska itse olen tehnyt vuosikymmeniä töitä asiakaspalvelussa muilla aloilla ja tiedän olevani siinä hyvä, niin ei tuo hehkutus nyt saanut minua aivan vakuuttuneeksi oikeastaan mistään. Kuljetuksissakin tapaa ihmisiä, eivätkä ne kaikki ole kuolleita.
Ihmettelin oikeastaan eniten sitä, miksi tämän opiskelukaverin niin kauheasti täytyy korostaa omaa erinomaisuuttaan ja jotenkin mitätöidä muiden taitoja. Ilmeisesti kyse on jonkinlaisesta epävarmuudesta. Hän sääli jopa yhtä henkilöä ryhmästä, jolla oli vähän tunteja harjoittelupaikassaan, koska hänellä oli jo vakituinen työ suntiona ja tämä hautausalan opiskelu liittyi haluun oppia uutta ja ehkä myös vaihtaa alaa. En kyllä ymmärtänyt sitäkään, mitä säälimistä tuossakaan oli, koska tämä ihminenhän oli ammattilainen työssä, joka liippaa läheltä hautausalaa. Ja osaa jo nyt paljon enemmän kuin me muut.
No, tämä "mukavan" naisen hymy on nyt jonkin verran alkanut hyytyä opiskeluiden aikana. Viimeksi hän ilmoitti, ettei aio nyt osallistua ensi viikon lähiopiskelujaksolle ja että hänellä on muutakin tekemistä kuin "pitää jalkoja pöydällä". Henkilökohtaisesti ajattelin kyllä pitää jalat maassa.
Että semmoista. Päätän noudattaa ex-anopin oppeja yhä ja suhtautua liikaa innostumatta niihin epäilyttävän mukaviin ihmisiin. Tavallisuus ja pieni rosoisuus on ihan ok.
Olen usein törmännyt ihmisiin, joista ensivaikutelma on että "tosi kiva", "aivan ihana" jne. Ehkä on anopin opit sitten tarkasti syöpyneet mieleen, mutta tosiaan tällöin iskee epäilys, että mitä tuolta hymyn ja ystävällisyyden takaa vielä löytyykään. Ja löytyyhän sieltä kaikenlaista. Ei aina, mutta usein.
Kun aloitin uuden alan aikuisopiskelun muutama kuukausi sitten, oli ryhmässämme erityisen hymyilevä ja suorastaan ammatillista ylpeyttä hehkuva naishenkilö. Parin päivän aikana hän kertoi vuolaasti, kuinka suorastaan rakastaa uutta työtään, johon siirtyi toisesta ammatista, jossa ehti olla kokonaiset 30 vuotta. Kunnes työtä "ei enää saanut tehdä niin hyvin kuin mihin hän oli tottunut". Eli ammatillisesti hän nähtävästi oli aina hyvin sitoutunut, teki sitten mitä vaan, missä vaan.
Perustimme sitten opiskelukavereiden kanssa whatsApp-ryhmän.. Siellä tämä naishenkilö alkoi sitten vuolaasti kertoa, miten onnellinen hän on, kun hänellä on jo alan työpaikka, ja kuinka hän on niin kovasti pohtinut ja säälinyt meitä, joilla on kyllä harjoittelupaikka, mutta että tosiaan harmi, kun joko olemme vähän toimistolla tai teemme alaan liittyviä muita töitä. Yritin sanoa, että työmmehän on tosiaan paljon muutakin kuin toimistossa istumista. Että se toimistotyö on vain pieni osa kaikkea, ja että itseasiassa se kaikki muu (arkutus, kuljetukset, saatot jne) on todella tärkeää.
Tämä naishenkilö selkeästi vähän loukkaantuikin tästä. Hän alkoi taas vuolaasti kertoa, että kuinka paljon hän rakastaa juuri sitä vuorovaikutusta, kun se sureva omainen saapuu toimistoon.
Koska itse olen tehnyt vuosikymmeniä töitä asiakaspalvelussa muilla aloilla ja tiedän olevani siinä hyvä, niin ei tuo hehkutus nyt saanut minua aivan vakuuttuneeksi oikeastaan mistään. Kuljetuksissakin tapaa ihmisiä, eivätkä ne kaikki ole kuolleita.
Ihmettelin oikeastaan eniten sitä, miksi tämän opiskelukaverin niin kauheasti täytyy korostaa omaa erinomaisuuttaan ja jotenkin mitätöidä muiden taitoja. Ilmeisesti kyse on jonkinlaisesta epävarmuudesta. Hän sääli jopa yhtä henkilöä ryhmästä, jolla oli vähän tunteja harjoittelupaikassaan, koska hänellä oli jo vakituinen työ suntiona ja tämä hautausalan opiskelu liittyi haluun oppia uutta ja ehkä myös vaihtaa alaa. En kyllä ymmärtänyt sitäkään, mitä säälimistä tuossakaan oli, koska tämä ihminenhän oli ammattilainen työssä, joka liippaa läheltä hautausalaa. Ja osaa jo nyt paljon enemmän kuin me muut.
No, tämä "mukavan" naisen hymy on nyt jonkin verran alkanut hyytyä opiskeluiden aikana. Viimeksi hän ilmoitti, ettei aio nyt osallistua ensi viikon lähiopiskelujaksolle ja että hänellä on muutakin tekemistä kuin "pitää jalkoja pöydällä". Henkilökohtaisesti ajattelin kyllä pitää jalat maassa.
Että semmoista. Päätän noudattaa ex-anopin oppeja yhä ja suhtautua liikaa innostumatta niihin epäilyttävän mukaviin ihmisiin. Tavallisuus ja pieni rosoisuus on ihan ok.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!