Kuorokauden avaus

 

Kuorokausi on taas avattu, eli ensimmäiset harkat oli eilen. Olen siis vanhassa ja perinteisessä kuorossa, joka perustettu lähes sata vuotta sitten. Toki laulajat eivät ole satavuotiaita, mutta kuoron keski-ikä on varmasti reilusti 60 +. Jäsenistä suurin osa on laulanut yhdessä vuosikymmeniä ja meitä uudempia tulokkaita on tullut mukaan harvakseltaan.

Olen tästä ennenkin kirjoittanut, mutta minulla siis tosiaan aika ajoin hyvin ulkopuolinen olo. Nyt kun tarkemmin mietin, niin onko se ihmekään, jos noin moni jo ennestään tuttu vuosikymmeniltä ja itse olen ollut mukana reilu pari vuotta? 

Menin kuoroon alunperin saadakseni tehdä jotain luovaa ja toki halusin myös oppia uutta. En ole koskaan ollut mikään erityinen konserteissa kävijä, vaikka musiikista pidänkin. Tuossa kuorossa, jossa nyt olen, on pienehkö uskonnollinen klangi, ja tuntui että joulunaikaan kisailtiin siitä, kuka on käynyt missäkin kirkossa kuuntelemassa joululauluja. Toki pidän itsekin kirkkojen tunnelmasta, mutta en nyt siellä kovin usein käy. Mehän olemme kuoron kanssa esiintyneet myös kirkoissa (ja tietysti myös saleissa). Emme siis kuitenkaan ole mikään kirkkokuoro vaan sekakuoro.

Samoin tuntuu, että nuottienlukutaitoa arvostetaan hurjasti. Tunnen siis itsekin nuotit pääpiirteittäin ja niin, että osaan tarvittaessa laulaa niistä, mutta muuten kyllä opin parhaiten korvakuulolla ja matkimalla.

Kaikesta saankin horjutettua mielenrauhaani :). Jotenkin ajattelin, että tässä harrastuksessa käydään harkoissa ja tähdätään ohjelmistolla mahdolliseen, pienimuotoiseen esiintymiseen. Ilman että tässä pitäisi antaa koko elämänsä yhdelle asialle. Siksi välillä tuntuu oudolta, kun jäsenistön whatsup- ryhmässä viestitellään koko ajan jotain. Jos ei onnitella nimipäivistä, niin sitten muistellaan vanhoja tai kysellään että "arvatkaa, mistä tämä kuva". En toisaalta ymmärrä, miksi vaivaan päätäni tällaisilla asioilla. Sen kun antaisin ihmisten touhottaa, välittämättä.

Keittiöpsykologi minussa sanoo, että syy lienee halu kuitenkin samaistua ja jotenkin kuulua joukkoon. Kuntosalilla se silti on paljon helpompaa, koska jokainen keskittyy omaan suoritukseensa.

 Lisäksi tuli oikein kouluaikaiset traumat mieleen , "ooksä mun paras kaveri", kun eilen jaettiin huoneita koskien tulevaa kuoromatkaa ulkomaille. En siis ollut matkaa suunniteltaessa tajunnut ilmoittaa tahtovani yhden hengen huonetta, joten nyt sain huonekaverin. Joka tyyppinä ihan ok. Jännitän oikeastaan sitä, että miten pystyn olemaan 3 vrk melko vieraan ihmisen kanssa. Mutta eiköhän se suju hyvin, meillä on päivisin niin paljon ohjelmaa, että luulen että huoneessa vain yövytään.

Summa summarum: pidän silti edelleen itse asiasta eli laulamisesta. Pitäisi vain kotonakin malttaa harjoitella vähän enemmän.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi lyödä päätä samaan seinään toistuvasti?

Ikäkriiseilyä

Matalia maaliskuun energiatasoja